Ensimmäinen adventti
Kirjoitan, että muistaisin edes jotain näistä lasteni taaperovuosista. Kun en ehdi enkä jaksa enkä viitsi kirjoittaa oikeaa päiväkirjaa. Ja kirjoitan, jos vaikka jollekin olisin vertaistukena. Sellaista olisin itse kaivannut.
Minulle on tehty sydänsiirto maaliskuussa 2006, esikoistani aloin odottamaan 2011 syksyllä, eikä Suomessa ollut ketään naissydänsiirrokasta, kuka olisi synnyttänyt siirtonsa jälkeen. Pohjoismaisen tutkimuksen sain luettavakseni ja tiedon, että maailmalla on joitakin kymmeniä (?) vertaisia.
Raskaus oli yllätys, päätös jatkaa sitä vaikea, mutta lopulta ihan selkeä. Päivä kerrallaan etenimme ja Jaro syntyi Helsingissä Naistenklinikalla 4.7.2012.
Toisen, kuopuksemme, raskaus oli shokki. Ja päätös jatkaa sitä - no, elämäni vaikein. Teki mieli laittaa pää puskaan ja olla niin kuin ei olisikaan. Tiesin riskit ja sitten oli jo Jaro. Jos jatkaisin raskautta, riskeeraisinko Jarolta kaiken, meiltä, kun kaikki oli mennyt niin hyvin? En koko toisen odotuksen aikana päässyt samaan rauhallisen luottavaiseen tilaan kuin ensimmäisessä ja ihmisten hyvää tarkoittavat " kyllä se hyvin menee" ja " älä nyt turhaan huolehdi" tuntuvat vain pelkoni mitätöinniltä.
Sen tiesimme, että maailmanlaajuisestikin sellaisia sydänsiirrokasäitejä, joilla on kaksi biologista lasta, on vain yhden käden sormilla laskettava "joukko", ja kaikki eivät voi enää hyvin. Se, että elinajanodotteeni lyhenisi raskauden myötä, oli jo tuttu tieto, samoin munuaisten kuormittuminen. Hyljinnänestolääkkeet, mitä joudun syömään, ettei kehoni ala hylkiä uutta sydäntäni, rasittavat jo kovasti munaisia, saati sitten raskaus. Onneksi munuaisarvoni olivat ennen raskauksia hyvät,.
Toinen raskaus oli fyysisestikin rankempi, Jaroa odottaessani en juuri kokenut mitään vaivoja. Onneksi olin alun perin hyvässä kunnossa, se auttoi jaksamaan molemmat raskaudet. Mutta niin vain ihana tyttömme Juuli syntyi vain kolme viikkoa ennen laskettua aikaa 13.8.2014, samoin kuin veljensä, terveenä ja jopa hiukan isompana kuin edellinen tapaus :). Sydämeni otti hiukan itseensä tästä raskaudesta, aorttaläpän vuoto suureni, mutta sitä onneksi seurataan ja toivon, että selviän monta vuotta ilman vajaatoiminnan oireita.
Tässä lyhyesti, hyvin lyhyesti, taustaa. Palaan historiaani varmasti joskus, kun on aikaa ja rauhaa ja oikea olotila.
Nyt elämme todella vauhdikasta elämää kahden vilkkaan ipanan kanssa :). Eilen olimme Keurusjumpassa, minä ja lapset, ja äidille tuli hiki! Jaro yllätti todella, kuinka hienosti osasi mennä ratoja, ilman että ehdin koko ajan olla lähellä. Juuli menee, tekee ja kiljuu, miettii vasta sitten. Hiukan oli haastavaa, mutta myös todella palkitsevaa, kun huonompiakin kertoja on ollut. Vaihdoimme aikaisempaan ryhmään, jossa on kaksi tyttöä vetäjänä, ja Jaroon vaikutti tämä muutos positiivisesti.
Lounaalla käymme jumpan jälkeen aina ABC:llä ennen kotimatkaa, niin eilenkin, ja tilanteita riitti sielläkin :). Mutta hyvin sitä oppii, tämänkin ikäisenä...ainakin vahingosta;). Tuolla reissulla oli paljon iloisia ihmisiä ja kohtaamisia, mikä oli todella mukavaa. Ja Juuli näytti, miten osaa itse kiivetä ja laskea pienestä liukumäestä! ..Äidin kauhuksi ;).
Kotimatkamme kestää tänne Vilppulan peräkylille reilun puoli tuntia, Juuli nukahtaa oitis, Jaro tietenkin aina viime metreillä, minkä jälkeen häntä on enää turha yrittää saada päiväunille, niin eilenkin. Juuli jatkoi uniaan vaunuissa ulkoeteisessä, me Jaron kanssa lueskelimme Aku Ankkaa. Vapaa-ajan ongelmia ei juuri ole, joskus mietin, mitä tein kaikella sillä ajalla ennen lapsia....
Tämän aamun toiminta alkaa olla sillä mallilla, että minua tarvitaan ihan jossain muualla kuin tässä tietokoneen äärellä ;).
Elokuun helteillä oli käynnissä pihan harjaus, yläkuvassa, ja alakuvassa kaksikko tänä päivänä :)
