Sitä sun tätä


Arki alkoi meidän perheessä viime viikolla. Maanantaina oli ensin Taaperojumppa, missä molemmat ipanat, onneksi, saavat juosta ympäri liikuntasalia ilman että kukaan katsoo pahasti. Niin siellä välillä juoksevat muutkin. Jumppa on Mäntän Sykkeen järjestämä ja juuri sellaiseen aikaan, että minä juuri ja juuri ehdin siitä opettamaan ikonimaalaus-ryhmääni. Isä-ihminen kuskaa lapset kotiin, tai minne milloinkin. Energianpurkupaikka, varsinkin näillä pakkasilla. Paitsi ettei tällä viikolla mennyt ihan niin....

Juuri kun edellisessä tekstissä mainostin, että meillä kyllä syödään ihan hyvin, ei uhmailla sillä, niin eikös vain sunnuntaina jo alkanut kiukuttelu. En niin sitä huomioinut, Jaro nyt syö välillä huonosti ja välillä tosi hyvin, niin kuin lapset yleensäkin. Hallitsevat paremmin tuon nälkä-kylläisyys-asian, kuin me aikuiset. Maanantaina lounas ei juuri maistunut ja päivällinen oli pelkkää taistelua, tuloksena täysi lautanen ja pojalla tyhjä maha. Jumppaan siis lähdettiin tästä tilanteesta.

Jo sunnuntaina Jaro valitti masukipua, kun ei ollut syönyt, ja selitin, että maha voi tulla kipeäksi myös siitä syystä, ettei syö. Omasta kokemuksesta tiedän, kun nälän tunne menee ohi ja vatsakipu alkaa, ei enää tee mieli syödä mitään. Jarolla kävi niin. Jumpassa sitten yleensä aktiivinen ja villikin lapsi oli aivan kalpea ja vain istuskeli. Jotain keksiä yritin kaupata - söi vain sisukset ;) Lähdimme pois, minä töihin ja Isä-ihminen lasten kanssa kotiin, missä oli saanut kantaa sekä tytön että pojan sisälle asti. Jaro oli vain istahtanut eteiseen, mitä ei koskaan tee. Suostui lopulta syömään banaania ja Jaffa-keksin. Iltapuuro meni jo normaalisti, onneksi.

Opetushommista palasin Sininen lenkki laukussa - seuraavan päivän ruokana makkarakeitto, mikä on molempien ipanoiden herkkuruoka. Ja toiveena, että syötäisiin. Edes vähän. Edes niin ettei tule huono olo.

No niin. Takaisin viime viikon arkeen.

Ainoa jumppa, missä tällä hetkellä kykenen käymään säännöllisesti, on pilates. Olen käynyt tämän tietyn ohjaajan pitämillä kursseilla useamman vuoden, ja kun hän sai kurssinsa myös Autere-opistoon, osallistun tietenkin. Tämä siis alkoi myös viime viikolla, tiistaina. Tosin jätin väliin, koska ihana ystäväni tuli Jyväskylästä kylään <3 Tällä viikolla sitten pääsin alkamaan, ja hyvä niin. Selkä on aika kovilla noiden kahden kantelusta. Niin, ja ti-aamulla olivat Jaron paras ystävä siskoineen ja äiteineen kylässä, miten mukavaa :D Härdelliä kyllä ja hiukan riitelyä, mutta myös yhteistä leikkiä ja juttelua, eli mukavaa.

Viime viikolla torstaina alkoi myös Jaron kerho, torstaina. Poika jo sitä kovasti odotti, vaikka eron hetki eteisessä ottaa välillä koville. Lisää intoa toivat joulupukilta saatu uusi, Ryhmä Hau-eväsrasia ja uudet, vihreät kerhotossut ( jotka ovat vielä aivan liian isot, mutta väri on paras, joten niillä mennään ;)), joita piti päästä kerhotädeille ja kavereille esittelemään. Jarolla on myös ihana, pehmeä ja lämmin, ja pojasta niin paras, Ryhmä Hau-fleece-asu, mikä on kerhoasuna ollut syksystä saakka. Harmi, etten ole vielä löytänyt isompaa samanlaista kasvavalle ja viluiselle pojalle. Ja laitan kuvia, kun saan niitä otettua. Ja jos ei ole jo huomattu, Ryhmä Hau on aika suosikki. Kaapon rinnalla :)

Niin ja alkoi meillä yksi perheemme yhteinenkin "harrastus", perheuinti. Sinne suuntaamme lauantaisin, Jämsänkosken uimahalliin Koskikaraan. Koska siellä on niin lämmintä <3 Ja mukavaa. Jaroa ei enää niin kovin kiinnosta sukeltelu ja hyppely,  mutta viihtyy vedessä. Juuli harjoittelee kovasti ja hihkuu innosta. Kivaa yhteistä aikaa.

Juulille myös puhkesi vihdoin ja viimein ensimmäinen kulmahammas, koville se otti, ja ottaakin. Nyt valuu taas kuola ja ollaan niin rätyistä että. Joku uhmavaihe on kyllä myös meneillään, tytöllä. Temperamenttia riittää. Eilen hakkasi tuolia ja kiskoi ja retuutti sitä ( on siis keittiön iso tuoli, ihan kokoinen pieneen tyttöön verrattuna), kun ei enää saanut auttaa tiskaamisessa. Meni hiukan vesileikiksi se, ja keittiön lattia sai samalla pesun ... ;) 

Juuli sanoo kaikelle "Hau hau", myös nähdessään koiran. Positiivista :) Muuten ei tule juurikaan sanoja, "hei hei" ja "nam nam", äitiä tavailee ja auto on "au". Meillä molemmat ovat liikkuneet, ja juosseet, ensin ja sanat ovat jääneet myöhemmälle. Nyt Jaron puheripuleista ei välillä tule loppua ollenkaan. Katsotaan, milloin saan hommata kuulosuojaimet kahden kovaäänisen ipanat huutaessa ja riehuessa.

....Tänään pidin Isä-ihmisen omia hetken päässäni, kun tuntui että pää räjähtää.

Ja lopuksi kuvia uuden vuoden aatosta. Meillä oli koirat sisällä, ei niinkään paukkumisen takia, vaan valon välähdykset jännittävät meidän äiti-koiraa Tarua. Pennut Hilla ja Lakka eivät olleet millänsäkään, eivät sisällä, eivätkä ulkonakaan.

Ihmislapsemme innostuivat koirien häkeistä, eikä aina tiennyt kuka on häkissä ja kuka ei. Täytyy miettiä tätä ratkaisua, jos joskus (?!!!) haluan olla rauhassa... ;)

                 Että näin :)

                     Ah ihana uhmaikä!

Luin tällä viikolla facebookista ystäväni jakamalta sivustolta erään äidin listan 3-vuotiaan uhmaikäisen tyttärensä kiukuttelun syistä. Voi sitä helpotuksen määrää! :D Että muillakin on ihan samat taistelut.

Mietin meidän aamuja, päiviä, iltoja oman 3-vuotiaamme, eli Jaron, kanssa. Toki 1-vuotiaskin, eli Juuli, jo hyvinkin osoittaa omaa tahtoaan, mutta ei vielä ihan samoissa määrin. Onneksi.

Aamu voi aloittaa päivän hyvin tai huonosti. Jos Jaron petipaikalta ei kuulu susimaista ulinaa heti ensimmäiseksi, kaikki voi olla hyvin. Jos kuuluu, jatkoa seuraa :

Harmittaa kun pikkusisko heräsi ensimmäisenä.
Kiukuttaa kun Pikku Kakkonen on jo avattu, 3-vee tahtoo avata sen itse.
Äiti EI saa tulla sänkyyn.
Äidin PITÄÄ kantaa poika pois sängystä.
Sisko istuu sohvalla liian lähellä.
Pikku Kakkosesta ei tule toivottua ohjelmaa.
Äiti on tyhmä, syynä edellinen.
Äiti ei saa selittää, miksi ei tule lempiohjelmaa. Äidin syy joka tapauksessa.
Siskon pitää tulla lähemmäksi.

Aamupuuro yleensä syödään kitisemättä, ihme kyllä. Mutta:

Keittiössä on liian kylmä.
Väärä lusikka.
Väärä lautanen.
Väärin pilkottu kasvis/kananmuna/hedelmä tms.

Hammaspesukin sujuu ongelmitta, syynä hammaspeikoilla uhkailu. Paitsi:

Ei ikinä uutta hammasharjaa, Bamse on paras.
Jos hammasharja vaihtuu ( niin kuin se nyt vaan on välillä pakko vaihtaa),
se on järkyttävänkamala katastrofi ja uuden käyttöönottoon täytyy varata aikaa ja hermoja.

Ei pissalle.
Pissalle.
Äidin pitää pyyhkiä.
Äiti ei saa pyyhkiä.
Ei pukemista, ainakaan itse, tai vapaaehtoisesti.
Ei ulos.
Leikit kesken.
Sisko häiritsee leikkejä.
Tahtoo samat lelut kuin siskolla, omat leikit ei enää kelpaa.
Riita leluista.
Tahtoo ulos. NYT HETI.

Ulkovaatteiden pukeminen menee nykyään jo aika helposti, ihme kyllä. Mutta:

Uusi vaatekappale on EI. Muutosvastarinta KYLLÄ.
Uusi, hieno paita/housut pitää väkisin pukea päälle ja sitten kaikkien ihailua, kiitos.
Poikkeus : Vihreät mitkä tahansa kelpaavat, muut eivät.

Ulkona sujuu, siihen asti, kun iskee nälkä/väsy.

Sisälle tulo on katastrofi.

Riisu jo! Vaatteet pitää saada päältä HETI!
Eikä itse.
Ei edes pipoa.
Ei siskoa ensin. MINÄ!

Kerran 3 vee seisoi puolitoista tuntia eteisessä, kaikki vaatteet päällään ja huusi. Kun ei voinut pyytää nätisti minua riisumaan, vaan karjui. Syötin pikkusiskoa ja odotin. Ja selitin, kuuroille korville. Puolitoista tuntia poika jaksoi. Sitten kuului : "Voisitko äiti kiltti riisua?". Kyllä voin. Hiestä litimärkä poika tuli rauhassa ruokapöytään.

Joskus ei mikään ruoka kelpaa, kun on liian nälkäinen ja väsynyt, mutta aina on aika nopeasti ruoka lautaselta kadonnut. Jos on kadotakseen.

Aina pitäisi olla makaronia. Aina.
Ei perunaa.

Kasviksia menee onneksi, porkkanoita eniten. Ja salaattia!? Taloudessamme asuu kani ;) Lihan syöminen on ollut välillä tosi iso ei, mutta siitä ei kuulemma tarvitse kovin huolestua, kyllä sen syömiseen oppii, toisin ovat nuo kasvikset. Eräänkin kerran automatkalla olemme rouskutelleet menemään rasialliset pilkottuja porkkana- ja kurkkutikkuja sekä omenalohkoja. Ruokatauolla ei sitten ole enää ruoka maistunut.

Päiväunet olivat pitkään iso iso EI. Ennen joulua huomasin, ettei enää ollut kahden tunnin taisteluita, vaan Jaro saattoi nukahtaa jopa 20 minuutissa. Mutta sitä ennen:

Ei sänkyyn.
Ei sitä satua.
Lisää satuja.
Ei sänkyyn.
Ei nukuta.
Ei nukuta, ei nukuta ei nukuta...jne.
Ja kaiken kruunaa huutava ja potkiva uhmaikäinen.

Meillä tuo uhmaikä näyttäytyi ehkä pahimmin/parhaimmin juuri nukkumaan menoissa. Nyt tuntuu kuin myrsky olisi laantunut. Tiedän, vain hetkeksi.

Päikkäreiltä herääminen on aamuheräämisen kaltainen ennuste siitä, miten loppupäivä jatkuu. Jos 3vee herää ensimmäisenä ja saa hetken huomion kokonaan itselleen, kaikki saattaa olla hyvin. Tai sitten ei. Ihaninta on pitää unenlämmintä poikaa sylissä sohvalla ja jutella niitä näitä <3

Jos herätään ulinalla, kaikki on huonosti eikä mikään hyvin.

Äiti ei saa tulla.
Tahtoo pois sängystä.
Äidin pitää hakea.
Sänkyyn takaisin.
Ulinaa, ulinaa, ulinaa.
Ei siskoa.

Mutta. Sisko juuri saattaa saada änkyrän veljensä nauramaan, ja paha mieli unohtuu yhdessä nauraessa. Ihana Juuli <3

Välipalaa.
Ei kuitenkaan leipää, ei kurkkua, ei porkkanaa, ei omenaa, ei smoothieta, ei ei ei.
Nälkä!
Jano.
Leipää.

Ja tästä voi jatkaa samalla kaavalla kuin aamulla, ulos vai ei, sisäleikit vai joo. Ensin sisko häiriköi leikkejä, mutta lopulta, Juulin keksiessä omaa tekemistä, osat vaihtuvat, ja Jaro on se joka häiriköi siskoaan. Luulin aina, että pikkuiset matkivat isompiaan, mutta meillä se menee toisinkin päin. Samoin kuin lelujen kädestä vienti.

Iltapuuron jälkeen alkaa se päivän kamalin härdelli, juoksu ja riehunta, varsinkin näinä pakkaspäivinä, milloin ei olla päästy kunnolla ulos. Täytyisi olla todella nopea unille laittaja, ettei lelut lentelisi, sohvalla kieputtaisi, huoneissa juostaisi. Jossain välissä mieluusti tekisi jotain omaakin, vaan siitäkös show alkaa. Ja puhelimessa puhuminen taitaa olla klassikko, silloin viimeistään tahdotaan huomiota koko pienen mitan täydeltä!

Parasta siis istua alas lattialle ja antaa parturin/ lääkärin/hoitajan/korjaajan tehdä hommiaan :)

Tässä taas Studio Dettanissa Johannan ottama kuva viime maaliskuulta. Juuli kyllä kasvaa!

Pakkaspäiviä <3 ...ja hiukan historiaa = kaksi  ensimmäistä sydänleikkausta

Helsingin reissu tehty, kardiologi nähty. Sydämen tila oli ennallaan, muut verikoearvot kaikki ok, paitsi vajaatoiminta-arvo (ProBNP), joka oli noussut 500:lla. Se todellakin harmittaa, mutta en ihmettele. Pelkäsin, että sydämessäkin jo näkyy vajaa-toimintaa, muttei onneksi. Tuo arvo on ollut minulla hyvä, jopa todella hyvä, sydänsiirrokkaaksi. Viimeksi lokakuussa, Taysin "lepo"reissulla, se oli 575, nyt siis yli 1000. Normi terveellä ihmisellä tuon arvon yläraja on 155,mutta meillä siirrokkailla siis yli tuon, kirkkaasti. Ennen sydänsiirtoani lukema oli tuhansia, en nyt muista tarkkaa arvoa, mutta tästä saa käsityksen, millaisia lukemat voivat olla. Toivon, että toukokuun kontrollissa saisin kuulla tuon laskeneen.

Nämä pakkaspäivät ovat pakosti rauhoittaneet elämän, ja eilen huomasin, että oli rytmihäiriötön päivä, ensimmäinen pitkään aikaan. Viime yö korjasi tätä harhaa - Juuli kitisi yön läpi, joten väsyneempänä heti iskee lisälyönnit päälle. On ihan arpapeliä, miten neiti nukkuu. Päiväunia kyllä posottaa kolmekin tuntia putkeen inahtamatta, ulkoeteisessä vaunuissa topattuna :).

Taidan suunnata saunamökkiin viikonloppuna nukkumaan, mutta ensin on Isä-ihmisenkin
saatava levätä. Onneksi meillä on tuollainen ulkoistettu nukkumapaikka ;).

Jaro alkoi nukkua öitään paremmin kahden vuoden ikää lähestyessään, sitä toivon Juulinkin kohdalla. Jos saisin levättyä, rytmärit aisoihin ja pääsisin taas liikkumaan, voisin edes hiukan järkevästi ajatella ensi kesänä olevia Elinsiirrokkaiden MM-kisoja, jotka pidetään Helsingissä! Ennen lapsia liikuin, jopa hulluna, ja osallistuin muutamiin  Elinsiirrokkaiden SM-kisoihin, ja oli kivaa :) 100 m juoksu on se minun juttu, en voi sanoa minun laji, koska en todellakaan pääse treenaamaan, ehkä edes yhtään. Mutta aina voi koittaa, jos on kunnossa, eikä jännitä niin, että oksentaa lähtöviivalla ;)

Sydänsiirron jälkeen oli mahtavaa, siis MAHTAVAA, kun jaksoi liikkua ilman järkyttävää hengästymistä, eikä seuraavana päivänä kärsinyt kuin pahemmastakin krapulasta, ilman viinaa, vaan jaksoi edelleen liikkua ja touhuta. Siksi se liikkuminen kohdallani meni hiukan yli, ja vieläkin, varsinkin ennen näitä kahta elävää jarrua, on hankala tietää omia rajojaan. Niin monesti olen sen huomannut, ja yleensä jonkun toisen avustuksella :) Mutta on vain niin ihanaa, kun jaksaa! Sitä tunnetta on mahdoton selittää, kun ensimmäistä kertaa elämässä sai ja voi ja kykeni liikkumaan ja urheilemaan ilman jälkiseuraamuksia. Ja siihen jää koukkuun.

Niin. Minulla todettiin synnynnäinen sydänvika ollessani kaksi vuotias. Vika oli aortan ahtauma, mitä korjattiin ensimmäisen kerran vuonna 1980, kun olin kahdeksan. Pari vuotta sitä ennen tehtiin katetrisaatio, ja se erosi kovasti nykypäivän samoista tutkimuksista. En tiedä, eikö silloin puuduteltu, vai eikö se onnistunut, mutta muistan sen, kun lääkäri viilsi nivuseeni  puukolla viillon saadakseen katetrin ujutettua kohti sydäntä. Se sattui! Onneksi isäni oli mukana kädestäpitäjänä. Se viilto, ja muutama muu, on yhä muistona.

Ensimmäisessä leikkauksessa poistettiin ns. kuroumarengasta, joka oli kasvanut aortan ympärille. ( En muista näitä ihan tarkkaan, en ole lukenut epikriisejäni vuosiin.) Sillä saatiin lisää aikaa suunniteltua läppäleikkausta varten. Tuo vika siis aiheutti aorttaläppään vuotoa, ja se piti vaihtaa uuteen, mutta vasta kun olin 15-vuotias, jolloin en enää kasvaisi, ainakaan kovin paljon.

Kävin normaalisti koulua, mutta liikuntatunneille en päässyt mukaan. Nimenomaan päässyt. Minua harmitti se kovasti, jopa niin, että viidenneltä luokalta lähtien, toisten ollessa liikuntatunneilla, jumppasin itsekseni kotona Anne Pohtamon ja Jane Fondan jumppakasettien tahtiin ;).

Ennen läppäleikkausta söin beetasalpaajaa, olikohan lääkkeen nimi Propral, mikä hidasti kovaa sykettäni ja sen toivottiin auttavan sydäntäni kestämään tuohon seuraavaan leikkaukseen saakka. Mikään kovin rauhallinen en kai silti ollut. Ja kun muutimme lähelle ratsastustalleja, alkoi kova vinkuminen päästä hevosen selkään. Lääkärit lopulta lupasivat, että noin kerran kuukaudessa voin käydä, mutta silloin, kuten yleensäkin, alkeiskurssin tunnit ovat kyllä kerta viikkoon.... ;) Että siitä se lähti, elinikäinen ja rakkain harrastukseni <3

 Kun olin 15-vuotias, koitti aorttaläpän korjausleikkauksen aika. Vanhempani ja minä päätimme yhdessä, lääkäreiden kanssa, että uudeksi läpäksi valittiin keinoläppä, eli metallinen, mekaaninen, ei biologinen siannahkaläppä. Syynä siihen oli läpän pitkäikäisyys. Huonona puolena biologiseen verrattuna oli jatkuva Marevan-lääkitys, mutten koskaan ole pitänyt sitä millään lailla pahana.

Leikkaus tehtiin kesällä, tietenkin, ettei vain koulunkäynti kärsi ;). Olisin tahtonut oman ikäisteni kanssa riparille, vaan äitini oli tässä asiassa lujana, eikä päästänyt. Tai olisin päässyt päiviksi, öiksi vanhempani olisivat hakeneet minut pois. Eihän se käynyt.... Joten se siirtyi seuraavaan kesään. Harmittavaa oli myös olla hetken pois tallilta, koska siskolleni ja minulle oli ostettu oma poni talvella ( se siitä kerran kuussa, tai kerran viikossa ratsastuksesta ;)) ja tahdoin olla ensimmäinen, kuka ponin uittaa. Niinpä toukokuun ei aivan
helteillä uitin itseni ja ponin, ystäväni ollessa valmiina pyyhkeen ja loimen kanssa :D.

         Tässä ponimme ja minä, Merryman II, Melperiksi kutsuttu, joskus vuonna 1986 :)

Leikkaus onnistui, vaikkakin oli vaikea, eikä sydämeni meinannut heti käynnistyä. En kovasti muista tuosta ajasta, muuta kuin tallille ja hevosen selkään pääsyn kiireen. Rintalastan pitää antaa luutua kunnolla, joten jonkinlaisen lepoajan kai jouduin pitämään, mutta valokuva-albumissani on kuvia, missä olen ponimme selässä ihan ennen aikojaan. Mistä sen huomasi, sen että olen luvatta selässä? Silloiseen kameraamme tuli automaattisesti päiväys ;)

Nyt tätä tekstiä on niin paljon, että kevennetään sitä lopuksi kuvilla menneisyydestä ja jatkan joskus toiste, ipanat heräilevät :)

Syli täynnä onnea, sydän kiitollisuudesta keveä | Sydän-media

Kun en ole ehtinyt itse vielä historiaani kirjoittaa, tässä hiukan jotain :) Ihanan ystäväni ihana juttu meidän perheestä Sydän-lehdessä noin vuosi sitten:  Syli täynnä onnea, sydän kiitollisuudesta keveä | Sydän-media


...Iltalehdessä oli ennen joulua myös juttu, vaan en löydä sitä netistä :)

                 Hyvää tätä vuotta 2016 :)

Joulu meni ja vuosi vaihtui, rauhassa. Tai niin rauhassa kuin kahden eläväisen lapsen kanssa voi rauhassa mennä ;)

Lähdimme Vuokattiin jo viikkoa ennen aattoa, joulupäivänä ajelimme kotiin. Siihen väliin mahtui onneksi rauhallista oloa ja arjen rumbasta tipahtamista, niin että sykkeeni hiukan rauhoittui ja rytmihäiriöt vähenivät. Päiväunia ja vaunulenkkejä, valmista ruokaa (kiitos siitä mammalle ja paapalle :), lueskelua ja lasten kanssa oleilua. Tosin Jaroon iski heti perille päästyä kova yskä, mitä ei ilmastointi auttanut yhtään. Kotona lämmitämme puulla, joten kulttuurishokki aina kaikille olla muunlaisessa huoneilmassa, Jaro reagoi eniten. Onneksi oli lääkintärepertuaari, heh, mukana - Ventoline + Flixotide- niillä on lyhennetty ennekin yskää huomattavasti. Juulikin kuumeili, ja aattona Jaro heräsi päiväuniltaan kertoen korvaa särkevän. Isä-ihmisen kanssa lähtivät tutustumaan Kajaanin terveyshuoltoon, ja kehua täytyy nopeutta! Lähtivät matkaan noin klo 16, meillä oli sovittuna yhteinen jouluruokailu vanhempieni ja sisarusteni kanssa klo 17, klo 18.30 joulupukki jakaisi yhdet paketit lapsille, ja mietin ehtivätkö mitenkään takaisin edes sinne, kun jo puoli kuuden jälkeen ilmaantuivat ruokailemaan :) Jaro sai muistoksi rannekkeen ja antibiootit, selvä korvatulehdus. Joskus jotkut asiat menevät paremmin kuin jotkut toiset ;)

Onneksi siis sain molemmat lapset syliin aattonakin <3

 

Perhepotretti pimeässä

 

 

 

 

Ja lapset näkivät joulupukin, kumpikaan ei uskaltanut tekemään lähempää tuttavuutta, äidin ja isin sylistä käsin ottivat lahjansa vastaan ;)

 

Jaro ja Jaron kovasti toivoma vihreä onki - kaksin kappalein :)

Mökillä Juuli tutki lahjakasaa :) Ja lahjojaan.

 

 

 

Ja nyt on jo tammikuu!

 

Minulla on maanantaina 4.1. 2016 kontrollikäynti Meilahdessa kardiologilla, lähdemme koko perheen reissulle jo huomenna. Yövymme mukavassa hotellissa, missä on todella iso leikkitila, ja sehän ratkaisee pitkälti majoittumiskohteen valinnan näin lasten kanssa reissatessa. Jännittää, niin kuin aina ennen kontrolleja. Tiedän, että sydämeni sai toisen raskauden aikana osumaa - aorttaläpän vuoto lisääntyi, vielä vuoto on ollut lievän rajoissa, ja toivon, todellakin toivon, että pysyy stabiilina vielä monta vuotta. Pelottaa, koska tiedän sydämeni olevan kovilla juuri nyt, unenpuutetta kolme vuotta, ja kaksi oikeasti toimeliasta tenavaa lisättynä äidin ei-niin-rauhalliseen temperamenttiin. Ei ihme että sykkeet ovat korkealla. Ja se taas voi olla liikaa sydämelleni. Onneksi kontrolleja on :)

 

Reilu viisi vuotta sitten en uskaltanut ajatellakaan, toivoakaan, että meillä olisi lapsi, saati kaksi! Lääkärit tekivät hyvin selväksi, että riskit ovat aivan liian suuret, ja kyllä ne ymmärsin. Se, että olin sydänsiirron, neljännen avosydänleikkaukseni jälkeen, elossa ja hyväkuntoinen, oli jo mahtavaa. Sitten ilmoitti tulostaan Jaro 8). Ennen joulua 2011. Ja sitten Juuli, joulun jälkeen 2014. Että muuta en enää toivo, kuin että saisin pitää tämän terveyteni, sydämen kunnossa, saadakseni iloiten seurata lasteni kasvua ja kehitystä. Sitä teenkin, joka päivä, kovin kovin kiitollisena.

 

Ihanaa tätä vuotta <3