Vaatteet, vaatteet, on mun aatteet....

Kohta on kevät ( ei nyt mutta kohtakohta) eikä toppahaalari enää ole se järkevin varuste. Jottei käy niin kuin eräänä keväänä tässä taannoin, on päivitettävä lasten, etenkin tuon vanhemman, vaatevarasto. Oli meinaan melkoisen lähellä, että juurikin tuolloin taannoin toppahaalari oli se keväisen kelin ainoa varustus, kun en ajatellut vaateasiaa. Ollenkaan. Olimme matkalla Ylläkseltä kotiin, missä siis oli todellakin lunta, vaan tajusin, ettei meillä kotona enää ole talvi-, vaan vahvasti kevätkelit, olihan huhtikuun loppu ;)

Pikkusiskon on hiukan helpompi luottaa siihen, että aina jotain löytyy, mutta esikoinen on tienavaaja. Tässä tapauksessa vaatevarastojen täyttäjä.

           Näissä kuvissa Jarolla on Reiman vihreä välikausihaalari, se ihana <3

           Tässä on Villervallan välikausisetti, ihana tämäkin :).Oli käytössä keväällä 2014.


Meillä oli Jarolla ihana, ihana Reiman vihreä välikausihaalari pitkäikäisessä ( jopa kaksi kevättä!) ja kovassa käytössä 1,5 vuotiaasta 2,5 vuotiaaksi. Nyt sen saa Juuli :) Jarolle  ostettiin viime keväänä uusi välikausihaalari, ja silmät nauliutuivat Villervallan ihanuuteen, kelta-vihreä-puna-sini-raitaiseen ( tai jotain sinne päin) haalariin, missä kaiken lisäksi oli vahvikkeet pepussa ja polvissa. Sekin jää nyt pieneksi, ja taas on etsittävä uutta. Olen jo katsellut Villervallan kevätuutuuksia sillä silmällä, ja lähdemme Ideaparkkiin Ballotin liikkeeseen kokoja testaamaan huomenna, perjantaina, JOS kaikki menee suunnitelmien mukaan. Kun koskaan ei voi tietää....

Näissä viime kevään kuvissa Jarolla on Villervallan värikäs haalari ja Juulilla Jaron perintöä Reiman kevyttoppahaalari, mitä nyt ei kovin tuosta kuvasta edes näy.



Värivaihtoehdot ovat ihan kivoja, vahvaa suosikkia ei äidillä ole, pojalla olisi. Se pinkein versio. Saa nähdä mihin päädymme ;) Samalla pitäisi löytää, tai ainakin etsiä, välikausitakkia  ja -housuja. Villervallalla toki on, samat värit, mutta luulen että poikkeamme Reiman Outletissa katsomassa sielläkin tarjonnan. Harmi, ettei Ideaparkissa enää ole Polarn O.Pyretin liikettä, meidän on ollut helppo siellä asioida, Koskikeskukseen Tampereen keskustaan on hankalampi lasten kanssa raahautua. Popilta  olemmekin aiemmat välikausitakit ja -housut ostaneet. Löysin kyllä miltei liikkeessä käyntiä vastaavan ostomahdollisuuden, en verkkokaupasta, vaan soittamalla Oulun liikkeeseen. Sieltä ostin/ tilasin syksyllä Jarolle uuden, isomman talvihaalarin (keltaisen <3 ) ja se toimi todella hyvin, aivan ihana ihminen oli puhelimen toisessa päässä ja sain alennuksetkin, ja bonukset merkittiin asiakastilille :).

  
 Eh, meille eksyi Popin välikausitakkeja ja -housuja kaksin kappalein samaa kokoa (eri värejä sentään) , kun alesta ostaessa emme muistaneet kotona jo olevien kokoja. No, on lapsilla mistä valita ;)



Vielä koetan metsästää Jonathanin kurahaalaria, se on aivan loistava! Fleecevuori, ainakin ollut aiemmin, ja sadekangasta päällinen. Yksinkertaista ja mukavaa, äidille ja lapselle, molemmille luulen. Itse olen niin laiska, etten jaksa tumpata toppahaalarin päälle kurahousuja, joten oikein sopiva vaihtoehto meille tuo. Ja alle mahtuu pukemaan enemmänkin vaatetta, sen verran reilua mitoitusta. Mutta meillä 100cm jää kyllä kohta Jarolle pieneksi, ja tarpeellinen olisi vielä isompikin koko. Nythän sitä vasta kurakoissa telmitäänkin. Saa nähdä, löytyykö?

Tässä on kaksi eri versiota Jonathanin kurapukujen kuvioinneista, 80cm ja 100cm, 90cm kuvaa en löytänyt nopealla etsinnällä meidän tuhansista kuvista....

Tässä on vasta välikausivaatteet ja niiden mietintä, uikkarit ovat jäämässä pieniksi molemmilla ipanoilla, jarrusukkien tilannetta pitää päivittää, Jaro tarvitsee isommat aurinkolasit, vaikka eivät ihan vaatteisiin lukeudu, kuten eivät kengätkään, vaan on niitäkin mietittävä, kokoja ja malleja.... Onneksi paitatilanne on vakaa - Jarolle meni viime kesänä edellisen kesän lyhythihaiset, ja pitkähihaisetkin ovat pitkäikäisiä, kun ei osta ihan sitä juuri sopivinta kokoa. Sen tulin myös huomaamaan, etteivät samaan vuodenaikaan syntyneet automaattisesti voi käyttää samoja vaatteita/kokoja samaan aikaan verrattuna edelliseen, yllätys yllätys! Juuli on nyt, 1,5-vuotiaana, saman kokoinen kuin Jaro 2-vuotiaana. Juuli käyttää jo nyt toppahaalaria, mikä Jarolla oli vuosi sitten käytössä, ja Kuomien kanssa on aivan sama tilanne. Jos asuisimme isossa kaupungissa lähellä lastenvaatekauppoja, ei ehkä tarvitsisi niin kovasti ennakoida, mutta emme asu. Ideaparkkiin siis mars! :D .... Onneksi on myös verkkokaupat <3

         Kymmenen vuotta sitten...

....olin juuri päässyt sydänsiirtojonoon. Tammikuun lopussa vuonna 2006. Sitä edelsi vuonna 2004  alkanut todellinen kunnon romahtaminen, sydämen vajaatoiminnan paheneminen niin että tyhmempikin huomasi, siis minä itse....

Kymmenen vuotta sitten pääsin ulkoilemaan, kun joku työnsi pyörätuoliani. En jaksanut kävellä edes postilaatikoillemme, minne on matkaa ehkä 20 metriä. En jaksanut puhua, hengästyin niin kovasti. En jaksanut syödä. Mieheni, nykyinen Isä-ihminen, teki herkullista kana-keittoa, mistä jaksoin syödä liemen. Lihaliemi oli ulkoretkiemme evääni, mitä en tänä päivänä söisi/joisi vaikka maksettaisiin. Sairaala-reissuilla ( joita kertyi) minulla oli omat evääni osaston jääkaapissa - nakkipaketti. Aamupalaksi söin parhaimmillaan puolitoista sellaista, ja se oli saavutus se! Ruisleipä, jota rakastan, oli aivan liian työlästä syödä, samoin lopulta oikeastaan kaikki, mitä piti pureskella. Sosekeittoihin olen saanut elinikäisen kyllästymisen. Sydämen vajaatoiminnan aiheuttama neste kertyi minulla vatsaan ja keskikehoon, käteni ja jalkani olivat aivan "kuivat". En raskaana ollessakaan saanut turvotuksia nilkkoihin tai käsiin, mistä yleensä ensimmäisenä lääkärit nestekertymiä katsovat. Tämän takia vatsani oli jo aivan täysi ilman ruokaa, ja syöminen aiheutti vain pahaa oloa. Ja lisäsi hengenahdistusta.

Se, että lopulta pääsin sydänsiirtojonoon, oli omasta mielestäni tuskien taival. Olin jo syksyllä 2005 aivan varma, että saisin paikan jonossa, mutta ei. Kardiologini TAYS:ssa oli aivan yhtä pettynyt kuin minäkin HUS:in lääkäreiden päätökseen. Eräs kyllä kysyi minulta kahden kesken jutellessamme, että elänkö mielestäni 30-kymppisen nuoren naisen elämää? Siihen ei tarvinnut vastausta yhtään miettiä. Tämä kyseinen kirurgi oli sitten toinen siirtoni leikkaavista lääkäreistä, ja ihana sellainen :)

Onneksi sain toisenlaisen päätöksen tuolloin tammikuussa 2006, ja sain jäädä odottelemaan soittoa sydänsiirtokoordinaattorilta. Isäni totesi minulle, että nauti nyt. Kuulostaa ehkä hullulta, kun on niinkin huonossa kunnossa kuin minä silloin, mutta ymmärsin täysin mitä hän tarkoitti. En voinut mitenkään vaikuttaa siihen, milloin lähtö leikkaukseen tulisi. Kunhan pysyisin terveenä ja elossa. Muuten olin aika lailla huolista ja vastuista vapaa, stressitön, kun en mitään jaksanut tehdä. Elämä alkaisi, kun saisin uuden pumpun, siihen saakka en voinut muuta kuin olla ja odottaa. Ei ollut aamulähtöjä, kuin verikokeisiin, eikä muita velvoitteita. Kotona sain olla, ja kykenin, kun viimeisimmän, liki kahden kuukauden sairaalajakson jälkeen ymmärsin olla tekemättä mitään. Ainakaan jumppaamatta....

Toki se eläminen oli aika rankkaa. Hengenahdistus oli pahinta. En todellakaan jaksanut puhua, vaikka mieli teki soitella ja jutella ystävien kanssa. En jaksanut istua kauaa, mutten myöskään olla selälläni; silloin hengenahdistus oli pahinta. En kyennyt ajamaan autoa enää pitkään aikaan, kaikki käsien liike mitä tein sydämen korkeuden yläpuolella, rasitti. Niin myös autolla ajo. Samoin pyykkien ripustus, ruoanlaitto, maalaus, kirjojen lukeminen jne. Ja kun rasituin liikaa, oksensin. Se on jo synnynnäisesti sydänvikaisten vauvojenkin oire, rasitus tekee huonoa oloa.

Äänikirjoja kuuntelin, kotona ja etenkin sairaalassa. Siellä eräällä reissulla minulla oli mukanani äitini ostama Dan Brownin Da Vinci Koodi. Se oli onneksi tosi pitkä, jotain 20cd:tä, ja silti toivoin, ettei se lopu ikinä.

Yksi ajanviete ylitse muiden oli palapelien tekeminen, ja niitä minulle kertyikin komerollinen. Tein niitä kotona ja sairaalassa, minne sain oman alustankin niiden tekemistä varten erään ihanan fysioterapeutin toimesta :) Ja siskoni, kuten moni muukin, toi minulle aina vain uusia palapelejä. Siskoni löysi myös kokoon käärittävän alustan, missä keskeneräinen palapeli pysyi kasassa. Ilman palapelejä en tiedä, miten olisin jaksanut. Niiden tekemiseen jää koukkuun, ja aika unohtuu. Ja kuluu, mikä oli tärkeintä.

Kymmenen vuotta sitten en olisi osannut kuvitellakaan, mikä tilanteeni on nyt. Lapset ovat se uskomattomin osa :D Kymmenen vuotta sitten istuin sohvalla tehden palapeliä tai katsoen televisiota, nukuin pystyasennossa ja unilääkkeen avulla senkin. Toivoin elämää, missä jaksan taas liikkua. Sain niin paljon, paljon enemmän.

Tänään saan olla lasteni kanssa ulkona, ja kolata vastasatanutta lunta. Jaksan hyvin. Jaksan syödä, puhua, liikkua, nukkua, ajaa autoa, ripustaa niitä pyykkejä ja tehdä muitakin kotihommia, jaksan lukea, ja pukea itseni lisäksi kaksi hankalaa taaperoakin. Ei ole kovasti mitään, mitä toivoisin lisää, mutta kaikki, mistä saan olla todella kiitollinen <3

                             Äidin vapaa!

Viime viikonloppuna olin ensimmäistä kertaa Jaron syntymän jälkeen ( mistä on siis 3,5v.....) yötä pois kotoa. Jos siis sairaalareissua ei lasketa, ja sitä EI lasketa. Sehän kun ei ollut mitenkään mikään huvireissu.

Reissuni suuntautui siskoni luo Helsinkiin. Lauantaina perheuinnin jälkeen muu perhe suuntasi kotiin, minä etelään, Ideaparkin kautta ;) Voi vapautta!  Mutta heti myös ikävää, tietenkin. Sisko olisi varmasti kuunnellut vähemmän lapsi-juttuja kyläilyni aikana. Toki osaan hiukan muutakin puhetta, ehkä ;)

La-iltana kävimme syömässä siskoni valitsemassa ravintolassa, nam! Hyvin valittu ja taivaallista ruokaa! Asiaa tietenkin edisti se, että ruoan sai syödä rauhassa, vielä lämpimänä ja vain siihen keskittyen. Harvinaista kenelle tahansa pienten lasten äidille, luulen. Ravintolasta emme todellakaan jatkaneet minnekään muualle kuin siskoni ihanaan kotiin, töllön ääreen, sohvalle vilttien alle, kenenkään häiritsemättä. Vau. Ja siitä sänkyyn, missä ei ollut itkuisia yöherätyksiä eikä tyynynvaltaajia. Ja su-aamu se vasta luksusta olikin!!!! Sängyssä lueskelua, valmis aamupala ( ihanaihana sisko <3) ja LEFFA sohvan nurkkaan käpertyneenä! Juu ei ihan omassa todellisuudessa tällaista mahtavuutta :) Joten nautin täysin siemauksin.

Ennen kotiin lähtöäni piipahdimme vielä katsomassa Apassionataa, mikä oli toki upea show taas kerran, mutta.... äiti-ihmiselle tuo aamurauha+sohva+lefffa oli ehkä koko irtioton huipennus, sellaista kun ei vain tapahdu kotona. Ikinä. ...vielä ;)

Tiedän, että jollekin äidille 3,5 vuotta ilman omaa reissua/matkaa/aikaa on säälittävän pitkä aika. Minä olin valmis siihen vasta nyt. Ja lyhyeen sellaiseen.

Lapset ovat pieniä vain hetken, ja sitten taas mennään kuka minnekin, ja minä äitinä ehdin keskittyä omiin juttuihini. Niin olen ajatellut. Plus että tiedän, ilman mitään draamaa, että aikani täällä on rajallinen. Tiedän, kukaan ei tiedä päiviensä määrää, kaikilla on samat rajat. Mutta. Minä tiedän kuluttaneeni sydäntäni oikein olan takaa. Alkuperäinen (heh) kului jo loppuun, siirtosydämen saaneista jokainen on jatkoajalla. Omalleni tulee maaliskuussa ikää jo 10 vuotta ja raskaudet lyhensivät elinajanodotettani. Itse otin riskin, ja tiesin. Enkä tätä ajattele jokapäiväisesti, todellakaan. En ehdi ;).Sen ajan mitä olen kunnossa, tahdon olla eniten lasteni kanssa, ja olen onnellinen jokaisesta kuukaudesta, vuodesta, eteenpäin. Toivon, että voin olla auttamassa heitä koulutien alkuun, ja hurjimmillaan toivon, että ehkä saan olla tukena heidän teinivuosinaan. Toivon, että sydän jaksaa mahdollisimman pitkään ilman vajaatoimintaa, että voin liikkua ja urheilla lasteni kanssa.

Nämä ovat elämäni tosiasiat. Väsymys, tämä 3,5 vuotta kestänyt,krooninen univaje, vaikuttaa kaikkeen, eniten ajatuksiin. Kun tuo meidän kuopus alkaa toivon mukaan joskus nukkua öitään säännöllisesti, alkaa myös minulla siinä suhteessa uusi elämä :D

Ja ennen sen alkua - ensi viikonloppuna suuntana on taas Helsinki, nyt koko porukalla. Ja sisko -tädin iloksi, taas. Olemme menossa lasten ja siskoni kanssa Disney on Ice:a katsomaan, isä-ihminen olisi saanut ihan vapaan viikonlopun, mutta lähtee mukaan pääkaupunkiseudulle. Onhan meillä tulevana perjantaina hääpäivä. Kin :) Saa nähdä, miten sujuu Hartwall Areenalla, siellä mahtaa olla muutama muukin lapsukainen. Tosin, ei mene omien piikkiin kaikki sähläys ja riehunta ;)

Tässä koti-aamun rauhallisinta osuutta. Ja ei, en vaihtaisi tätä mihinkään. Kuin ehkä joskus <3