Kymmenen vuotta sitten...

....olin juuri päässyt sydänsiirtojonoon. Tammikuun lopussa vuonna 2006. Sitä edelsi vuonna 2004  alkanut todellinen kunnon romahtaminen, sydämen vajaatoiminnan paheneminen niin että tyhmempikin huomasi, siis minä itse....

Kymmenen vuotta sitten pääsin ulkoilemaan, kun joku työnsi pyörätuoliani. En jaksanut kävellä edes postilaatikoillemme, minne on matkaa ehkä 20 metriä. En jaksanut puhua, hengästyin niin kovasti. En jaksanut syödä. Mieheni, nykyinen Isä-ihminen, teki herkullista kana-keittoa, mistä jaksoin syödä liemen. Lihaliemi oli ulkoretkiemme evääni, mitä en tänä päivänä söisi/joisi vaikka maksettaisiin. Sairaala-reissuilla ( joita kertyi) minulla oli omat evääni osaston jääkaapissa - nakkipaketti. Aamupalaksi söin parhaimmillaan puolitoista sellaista, ja se oli saavutus se! Ruisleipä, jota rakastan, oli aivan liian työlästä syödä, samoin lopulta oikeastaan kaikki, mitä piti pureskella. Sosekeittoihin olen saanut elinikäisen kyllästymisen. Sydämen vajaatoiminnan aiheuttama neste kertyi minulla vatsaan ja keskikehoon, käteni ja jalkani olivat aivan "kuivat". En raskaana ollessakaan saanut turvotuksia nilkkoihin tai käsiin, mistä yleensä ensimmäisenä lääkärit nestekertymiä katsovat. Tämän takia vatsani oli jo aivan täysi ilman ruokaa, ja syöminen aiheutti vain pahaa oloa. Ja lisäsi hengenahdistusta.

Se, että lopulta pääsin sydänsiirtojonoon, oli omasta mielestäni tuskien taival. Olin jo syksyllä 2005 aivan varma, että saisin paikan jonossa, mutta ei. Kardiologini TAYS:ssa oli aivan yhtä pettynyt kuin minäkin HUS:in lääkäreiden päätökseen. Eräs kyllä kysyi minulta kahden kesken jutellessamme, että elänkö mielestäni 30-kymppisen nuoren naisen elämää? Siihen ei tarvinnut vastausta yhtään miettiä. Tämä kyseinen kirurgi oli sitten toinen siirtoni leikkaavista lääkäreistä, ja ihana sellainen :)

Onneksi sain toisenlaisen päätöksen tuolloin tammikuussa 2006, ja sain jäädä odottelemaan soittoa sydänsiirtokoordinaattorilta. Isäni totesi minulle, että nauti nyt. Kuulostaa ehkä hullulta, kun on niinkin huonossa kunnossa kuin minä silloin, mutta ymmärsin täysin mitä hän tarkoitti. En voinut mitenkään vaikuttaa siihen, milloin lähtö leikkaukseen tulisi. Kunhan pysyisin terveenä ja elossa. Muuten olin aika lailla huolista ja vastuista vapaa, stressitön, kun en mitään jaksanut tehdä. Elämä alkaisi, kun saisin uuden pumpun, siihen saakka en voinut muuta kuin olla ja odottaa. Ei ollut aamulähtöjä, kuin verikokeisiin, eikä muita velvoitteita. Kotona sain olla, ja kykenin, kun viimeisimmän, liki kahden kuukauden sairaalajakson jälkeen ymmärsin olla tekemättä mitään. Ainakaan jumppaamatta....

Toki se eläminen oli aika rankkaa. Hengenahdistus oli pahinta. En todellakaan jaksanut puhua, vaikka mieli teki soitella ja jutella ystävien kanssa. En jaksanut istua kauaa, mutten myöskään olla selälläni; silloin hengenahdistus oli pahinta. En kyennyt ajamaan autoa enää pitkään aikaan, kaikki käsien liike mitä tein sydämen korkeuden yläpuolella, rasitti. Niin myös autolla ajo. Samoin pyykkien ripustus, ruoanlaitto, maalaus, kirjojen lukeminen jne. Ja kun rasituin liikaa, oksensin. Se on jo synnynnäisesti sydänvikaisten vauvojenkin oire, rasitus tekee huonoa oloa.

Äänikirjoja kuuntelin, kotona ja etenkin sairaalassa. Siellä eräällä reissulla minulla oli mukanani äitini ostama Dan Brownin Da Vinci Koodi. Se oli onneksi tosi pitkä, jotain 20cd:tä, ja silti toivoin, ettei se lopu ikinä.

Yksi ajanviete ylitse muiden oli palapelien tekeminen, ja niitä minulle kertyikin komerollinen. Tein niitä kotona ja sairaalassa, minne sain oman alustankin niiden tekemistä varten erään ihanan fysioterapeutin toimesta :) Ja siskoni, kuten moni muukin, toi minulle aina vain uusia palapelejä. Siskoni löysi myös kokoon käärittävän alustan, missä keskeneräinen palapeli pysyi kasassa. Ilman palapelejä en tiedä, miten olisin jaksanut. Niiden tekemiseen jää koukkuun, ja aika unohtuu. Ja kuluu, mikä oli tärkeintä.

Kymmenen vuotta sitten en olisi osannut kuvitellakaan, mikä tilanteeni on nyt. Lapset ovat se uskomattomin osa :D Kymmenen vuotta sitten istuin sohvalla tehden palapeliä tai katsoen televisiota, nukuin pystyasennossa ja unilääkkeen avulla senkin. Toivoin elämää, missä jaksan taas liikkua. Sain niin paljon, paljon enemmän.

Tänään saan olla lasteni kanssa ulkona, ja kolata vastasatanutta lunta. Jaksan hyvin. Jaksan syödä, puhua, liikkua, nukkua, ajaa autoa, ripustaa niitä pyykkejä ja tehdä muitakin kotihommia, jaksan lukea, ja pukea itseni lisäksi kaksi hankalaa taaperoakin. Ei ole kovasti mitään, mitä toivoisin lisää, mutta kaikki, mistä saan olla todella kiitollinen <3