Ohi on :D

Tässä isä-ihmisen ottama video finaalista, kun kipitän satasta :) Toivottavasti näkyy.

Kisat on kisattu, arki jatkuu ja hyvä niin.

Tai siis isä-ihmisellä loma jatkuu, mikä tuntuu olevan työntäyteisempää kuin arki, tai ainakin vähemmän nukuttua. On ruohonleikkuuta, kantarellien keräystä/putsausta/pilkkomista, kuten myös marjojen poimimista ja pakastamista, maton pesua, pyykkäystä, sitä leikkimökin kokoamista ja kaikkea puuhaa, mitä hiukan hankaloittavat meidän joka paikkaan ehtivät, ihanat, apurit. Joten aika paljon noista puuhista tehdään yö-aikaan.

Ja ne kisat. Meidän sydän- ja keuhkosiirrokkaiden yleisurheilupäiväksi osui vähemmän aurinkoinen perjantai, mikä johti siihen että kisat keskeytettiin iltapäivällä rankan sateen vuoksi. 4x100m jäi minulta juoksematta, vaan "sain" sen sijaan juosta kaksi kertaa 100m....

Urheilukentällä oli kahdeksan rataa, meitä ikäryhmäni ( 35-44v.) lähtijöitä kai oli ilmoittautunut enemmän (emme ikinä saaneet lähtölistoja), mutta alkukarsinnoissa meitä oli lähdössä enää 3+5. Silti emme voineet juosta vain yhtä juoksua, vaan kipitimme kaikki finaalinkin. Paitsi eräs, joka loukkasi jalkansa jo alkuerissä.

                  Pienet katselijat, kaikkein rakkaimpani, kaikkein tärkeimpäni <3

Ajat olivat myöhässä ja sade oli aika ajoin jo aamusta rankkaa. Sääli isä-ihmistä ja ipanoita ( kuten myös muitakin harvoja katsojia), onneksi lapsilla oli kunnon sadevaatteet päällään. Finaalimme aikataulu venyi yli tunnilla, mutta lopulta pääsimme lähtöviivoille.

Voitin, sain ajaksi 16,89s., eli meni alle 17s., ja tuosta jäi hiukan kipinä, että paremmankin ajan olisin voinut juosta. Sade ja odottelu, ja alla yksi juoksu, ei ihan optimaalisin tilanne. Saimme kaksoisvoiton Suomeen, harmi vain, että palkintojenjako jäi kokematta :( Toiseksi tulleen kanssa sovimme yhteiskuvasta, kunhan saan oman mitalini. Jos saan. Anteeksi, kisajärjestelyt hiukan takkusivat, joten siksi olen hiukan skeptinen.

Vaan, oli ihana nähdä uusia ja vanhoja tuttuja, sellaisia joihin tutustuin Pajulahden valmennusleirillä ja niitä joihin olen tutustunut jo vuosia sitten. Jännitykseni hälveni jo torstaina, kun harjoittelimme viestikapulan vaihtoa. Oli niin hyvä porukka ja yhteishenki , ihan mahtavaa <3 Osallistuminen näihin kisoihin oli todella hieno kokemus.

Ja vielä - on se oikeasti ihan käsittämätön ihme että olen kykenevä juoksemaan neljän avosydänleikkauksen (joista viimeisin sydänsiirto) ja kahden lapsen jälkeen. Siitä olen kiitollinen ihan jokainen päivä, niinä huonoinakin. Olen saanut järjettömän paljon enemmän kuin ikinä olisin voinut toivoa. Taidan toistaa itseäni, sori.

       Kisojen jälkeen hotellihuoneen lämpöön isot ja pienet väsyneet ja viluiset :)

Ja kotona <3

Vammoitta viivoille vai miten se menee...

Nämä  kisapäivääni edeltävät päivät eivät ole olleet luultavastikaan sitä parhainta valmentautumista, mutta ei ole ollut koko kesäkään.

Eilen istuessani hyppivien ja pomppivien lasteni keskellä trampalla tuli mieleen, että saatan vammautua ihan juuri ennen h-hetkeä. Syitä on monia. Olen itse aika kohelo, ja, no, lapset ;)

Trampalla on tullut hypittyä lasten kanssa, tai ainakin oltua hyppimisen kohde - kiipeilyä äidin niskaan, jalkojen päällä ( polvien, auts !!!) kävelyä, kaksikon yhteishyökkäyksiä milloin selkään, milloin mihinkin. Ihme, etten ole jo vammautunut.

Itse näytin toissa iltana olohuoneessamme isä-ihmiselle, kuinka harjoittelin tiellämme lähtöjä, ja olin miltei reväyttää reiteni, kun matto luisti alta. Eilen oli lähellä, etten liukastunut villasukissani kaakelilattialle, kiire kun ( mukamas) oli. Tänään kohta 2 vee pamautti ensin veljeään lelulla päähän, ja suuttui kun toruin, joten iski minua silmään samaisella esineellä. Musta silmä ei tosin haittaa juoksua, mutta ilmankin pärjään.

Huomenna lähdemme kohti pääkaupunkia, mutta ennen iltapäivän viestiharjoituksia edessäni on vielä, mikäs muu kuin, Ideaparkki! :D Jos sieltä selviän vammoitta, olen jo aika lähellä selvitä loppuun asti.

Unen vähyys on tietenkin myös hiukan haitallista. Se neljän vuoden univaje hiukan vaikuttaa, ja vaikka lapset nukkuisivatkin, minulle on jäänyt jotenkin päälle heräily miten sattuu. Olen viikon ajan ollut enemmän ja vähemmän väsynyt, masentunutkin, ja mietin mistä saan energiaa perjantaiksi. Onneksi viime yön nukuin aika hyvin, verrattuna edellisiin. Jos se riittäisi...

Kuten harjoittelun määränkin on riitettävä. En halua todeta kisojen jälkeen, että aiheutin itselleni sydämen vajaatoiminnan. Lasten myötä olen ehkä hiukan oppinut jotain liikkumisen rajoista,  niitä olen kyllä koetellut kerran jos toisenkin. Ensimmäisen ylirasitustilani sain heti puoli vuotta sydänsiirron jälkeen. Liikkua saa ja pitää, mutta ei oksentamiseen asti. Sekin on koettu.

Toivon itselleni vammatonta iltaa, keskellä ihanaa lapsiarkea <3

Loma yksillä, kesä kaikilla, osa 1

Isä-ihmisen loma alkaa ensi viikolla, tai niin on ainakin suunnitellut. Minulle se on ristiriitainen asia. Mukavaa, että olemme kaikki koossa ja ehkä ehdimme jotain tehdäkin, muuallakin kuin kotona/ kotipihassa, mutta...

Yhteentörmäyksiltä tuskin vältymme. Kun suurimman osan vuodesta on vetovastuussa aika lailla kaikesta, on hämmentävää, että lomalla onkin toinen aikuinen sekoittamassa pakkaa. Sekoittamiselta se siis välillä tuntuu, ei auttamiselta. Ja loma loppuu juuri, kun olen tottunut toisen päivittäiseen läsnäoloon ;)

Tietenkin tekemistä riittää enemmän kuin isä-ihmisen lomaa  on - eilen juuri saimme leikkimökin osat pihaan ja siinä sitä riittää rakenneltavaa, sitten kun ei sada. Voi kun saataisiin se pystyyn ennen syksyä 8). Työhuoneessani ( hah hah, suursiivouksen ja vielä enemmän se tila tarvitsee ennen kuin on taas vanhassa toimessaan ;)) odottaa kokoamista leikkikeittiö, sinne mökkiin, ja hiukan pakettia availleena totean, ettei sekään ole ihan pieni pala kakkua kokoamisensa suhteen.

                                                 Leikkimökin pohjaa tekemässä.

Ensimmäinen "loma" reissumme suuntautuu pääkaupunkiin. Kun ajattelenkin sitä, jäädyn jännityksestä. Kyseessä on siis NE kisat.

Maanantaina 11.7. alkaa Vantaalla elinsiirron saaneiden EM-kisat, viikon päästä perjantaina olen jo (onnellisesti?!) juossut 100 metriä, luultavasti odottelemme 4x100m viestin alkamista, aikatauluista ei ole vielä tietoa. Tietenkin tämä kaikki vain, jos ei jotain odottamatonta tapahdu. Elämässäni sitä odottamatonta on ollut, ja tulee olemaan, aina, hyvässä ja pahassa, että uskon todeksi nuo kisat vasta kun oksennan satasen lähtöviivoilla.

Olen niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin onnettomilla hermoilla rakennettu, että jännitän. Kamalasti ja vielä enemmän. Varsinkin kun ovat elämäni ensimmäiset ( ja viimeiset ) tuon tason kisat, enkä ole juurikaan ehtinyt treenata. Kaikki on uutta ja sitten vielä pitäisi juosta täysiä :D

Ennen lapsia, kun ratsastin todella paljon, ja kisasin seuratasolla koulua ja esteitä, muistin jopa joskus radalla hengittääkin. Ja se on jo jotain se :) Viimeiset estekisani sain hypätä ihanalla Pete-ponilla, ja radalla olo oli jopa mukavaa. Huolimatta siitä, etten opetellut uusintaa, koska poni pudotteli aika paljon etusillaan kun innostui liikaa, ja sitten teimmekin puhtaan perusradan! Ja eikun uusintaan suoraan. Onneksi olin ehtinyt katsoa edellisten kisaajien ratoja, ja uusinta oli kuin vahingossa tallentunut muistiini oikein. Se menikin hyvin. Ehkä jos olisin ehtinyt juosta ja jopa kisata siinä, en jännittäisi näin paljoa. Tai sitten kyllä ;)

Onneksi tämä kaksikko pitää enimmäkseen ajatukset muualla ( =töllöntöissä) mutta energiaa voisin heiltä lainata ;)

                                     Mamman tekemällä taitoradalla :)

                                      Potkupyöräilijättären tauko <3

                                        Pottailija & pönttöilijä :)

Tästä kaikesta huolimatta on todella mahtavaa osallistua noihin kisoihin, ovat pitkästä pitkästä aikaa Suomessa, ja ainakin ylitän itseni ja mukavuusalueeni. Tosiasia on, että taidan olla kisoissa ainoa sydänsiirron saanut, kuka on synnyttänyt lapsen siirron jälkeen. Kaksikin, mutta meitä kahden lapsen sydänsiirrokasäitejä maailmassa on enintään viisi. Että jos koittaisin muistaa tämän itse, niin en ehkä aiheuttaisi itselleni paineita ja jännitystä. Kukaan muu sitä ei tee.

                      Konkari ja ensikertalainen parturissa :) Hyvin meni molemmilla.

Suruja & iloja

Meidän juhannus lamaantui aaton perhepiirin suru-uutiseen, ja jos olisin voinut, olisin pysäyttänyt kaiken elämän ja kelannut nauhaa taaksepäin siihen hetkeen, kun kaikki oli vielä hyvin. Vaan niin ei voi tehdä, elämä jatkaa eteenpäin tapahtui mitä tahansa.

Olen todella onnekas, että Jaro ja Juuli ovat olemassa, pitävät arjessa kiinni kaiken keskellä, meidän suuret ihmeemme <3 En voi jäädä peiton alle itkemään, en voi jättää lapsia ruokkimatta, en edes huomioimatta. Onneksi myös perhepiirimme on tiivis, tuemme toinen toisiamme, pienemmissä ja isommissa iloissa ja suruissa.

Siskoni on minun viisauteni, auttaa näkemään sen mitä en itse näe. Juhannuksen tapahtumat itkettivät, mutta taisin itkeä myös neljän vuoden aikana kertyneitä itkuja, pelkoja, menetyksiä ja toisaalta taas suurta onnea. Ja sitä ajan kulumisen surua, että lapsemme vain ja ainoastaan kasvavat, mitään vaihetta ei saa takaisin ( varsinkaan sitä pientä hetkeä kun ovat vauvoja ), se on elettävä juuri nyt. Haikeus valtaa välillä mielen.

Yläkuvassa Jaro muutaman päivän ikäisenä, alakuvassa Juuli saman ikäisenä.

Juuri nyt, tänään esikoinen täyttää neljä vuotta! Poika on samalla kertaa iso ja vielä pieni. Viisas ja hölmö. Empaattinen ja ajattelematon. Auttavainen ja uhmakas. Rakasrakasrakas.

Viikko suuren suru-uutisen jälkeen jaksoimme epäilyksistäni huolimatta juhlia lasten yhteissynttäreitä isolla porukalla. Onneksi sää suosi lauantaina, koska sisätilamme ovat rajalliset, ulkona taas mahtuu juoksemaan vaikka mihin suuntaan. Ja kyllä sitä juoksua riittikin :D Piha täynnä lapsia ja aikuisia, oli oikein ihanat juhlat ja päivänsankareilla oli kivaa, jos ei jopa mahtavaa. Jarolla varsinkin, odotti juhlia kovasti ja odotukset täyttyivät - parhaat kaverit pääsivät kaikki paikalle.

Siskoni järjesti lapsille muffinssien koristelua, tarjottavat riittivät eikä tapahtunut mitään muutakaan katastrofia. Mukava oli nähdä vieraita matkojenkin päästä, joidenkin kanssa ehdin jopa jutella ;) Ensi vuonna taas...ehkä :D

               Kakkujen leivonta-apulaiset, alakuvissa koristellaan jo muffinsseja :)

                     Kakut ja kynttilät ... etsi virheet, äiti on VÄHÄN väsynyt ... ;)

                                                        Päivänsankarit <3