Rentouttavaa pääsiäistä :)

Suuri perjantai eli pitkäperjantai menossa, lapset päikkäreillä, Isä-ihminen töissä ja minä koneella. Hoh. Isä-ihminen jatkaa töistä vielä saunailtaan, joten onneksi Jaron kaveri äiteineen ja veljineen tulee meille kohta kylään. Muuten kävisi aika pitkäksi tämä ilta... Tosin saattaa siskonikin poiketa, on ajamassa pohjoisesta kotia kohti, tekee stopin vanhemmillani, että viimeistään huomenna, perheuintimme jälkeen, näemme. Jaro jo odottaa, että voi järjestää kummitädilleen tee-kutsut <3

Meidän pääsiäinen ei nyt eroa normiviikonlopusta kovastikaan, huominen menee kyläillessä ja valmistautuessa kellojen siirtoon. Että inhoan koko touhua! Ja vielä enemmän nyt kun on lapset. Jaro saa jättää päiväunet huomenna väliin, että nukahtaisi yöunille aiemmin, ettei yht`äkkiä niiden aika olekin klo 23 tai jotain.

Sunnuntai menee toivottavasti perheen kesken touhuten, kun täällä kotonakin on jos jotakin puuhaa. ...Katselen  tiskipöydän astiakasaa.... Meillä EI ole tiskikonetta. Muutimme tähän taloon kaksin, ja luulimme että kaksin tulemme asumaankin, eikä pienessä keittiössämme ole ilman konettakaan liikaa kaappitilaa, joten sitä ei keittiöremontissa hankittu. Nyt sille voisi ehkä olla käyttöä ;)

Maanantaina veljeni tulee kaatamaan  pihastamme muutaman puun, saadaan polttopuita liiterin täytteeksi.

Eilen sain lasten kerhokuvat, ihan onnistuneita vaikka yhteiskuvassa ei juuri hymyilytä. Kuten kirjoitin, kiva saada vuosittain kuvat ipanoista.

Viime viikolla, juuri kuvauspäivänä, unohdin ottaa lääkkeeni.

Olin ajelemassa lasten kanssa kohti Jaron kerhoa, kun tajusin unohtaneeni aamulääkkeeni! Hyljinnänestolääkitys on aika ajallaan otettava lääke, ilman sitä kehoni hyökkää uuden sydämeni, eli vierasesineen, kimppuun. No, poika kerhoon kiireellä, ja minä Juulin kanssa takaisin kotiin, enkä myöhästynyt kovinkaan paljoa. Bensaa kyllä kului, mutta siitä viis.

Luulisi, että vahingosta viisastuisi, tai ainakin hiukan skarppaisi. Siis luulisi. Vaan ei. Lauantaina, istuessamme perheuinnin jälkeen kahviossa, noin klo 11.30, tajusin TAAS unohtaneeni ne aamupillerit.

Kun keskittyy oman navan sijasta muiden napoihin, etenkin alla metrin mittaisten, unohtuu moni "oma" asia, sen olen huomannut. Juulin syntymän jälkeen ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun on tuntunut siltä, että kovalevy leikkaa kiinni ja pahasti.

Isä-ihminen ehdotti rahapussiin sijoitettavaa varalääkeliuskaa. Ei huono, ei.

Lapsemme laatikossa toivottavat oikein rauhallista pääsiäistä :)

 

                                Aurinko + talvi = <3

Ihana ihana ilma ulkona <3 Ja ihana olla ulkona lasten kanssa :D Kävimme viikonloppuna kotimme viereisellä pellolla oleilemassa, ja tänään aamulla olimme taas. Jaron toiveesta. Ja kohta menemme taas ja taaskin.

Talvi on aina ollut minusta kaunista ja ihanaa aikaa. Nyt lasten kanssa myös, mutta huomaan odottavani kevättäkin, lämpimämpiä kelejä. Koska pukeminen ;). Hiki tulee, kun kahta enemmän ja vähemmän yhteistyökykyistä lasta pukee kerros kerrokselta kohti toppahaalaria.

Sunnuntaina olimme virpomassa Jaron ortodoksikummilla, ei ihan onnistunut heti ovella virpominen, vasta sisällä hetken päästä, sohvan takaa ;) Ehkä ensi vuonna.

Aamulla oli yksi monista päivän onnen hetkistäni, kun heräilin ennen lapsia, ja tajusin nukkuvani aivan heidän keskellään, molemmat aivan liki minua <3 Siitä oli hyvä aloittaa tämä päivä :)

                         

                         13.3.2006

Viime sunnuntaina, 13.3.2016, sydämeni täytti 10 vuotta <3

Meillä oli tarkoitus juhlistaa sitä käymällä Jämsän Rossossa syömässä, ( siellä on hyvän palvelun lisäksi tosi kiva lasten leikkinurkkaus keittiöineen kaikkineen) vaan eihän sitä suunnitelmat kovin usein onnistu.... Suuntasimmekin Tampereelle ja Mehiläiseen, Jaron korvatulehduksen takia. No, söimme Tampereella sitten :)

Silloin, 10 vuotta sitten, 13.päivä oli maanantai. Sain soiton sydänsiirtokoordinaattorilta Meilahdesta sunnuntaina noin 23.30. Muistan, kuinka hiukan vihaisena ihmettelin, kuka soittaa SIIHEN aikaan?!! Mies, eli Isä-ihminen, taisi tajuta heti, koska kiirehti minua vastaamaan. Valvoimme vielä, minä kirjoittaen vointi-päiväkirjaani, mies lueskeli. Puhelun jälkeen meni pää ihan sekaisin - tyhjensin jo valmiiksi pakkaamaani reppua,( huomasin sen muutaman viikon päästä sairaalassa, kun etsin omaa hammasharjaani ynnä muuta tarpeellista ;)) ja soittaessani hätäkeskukseen jouduin antamaan puhelimen lopulta miehelle, kun vastannut ihminen alkoi inttää taksilla matkustamisesta. En jaksanut siinä tilassa taistella ja selitellä. Meilahdesta saamani ohjeistuksen mukaan ambulanssi on se kulkuneuvo, millä lähdetään uutta sydäntä vaihtamaan. Jos ei asu Lapissa; sieltä tullaan lentäen.

Alle tunnissa soitosta pitää olla jo matkalla, ja niin mekin, kun kulkuneuvoasia vain saatiin järjestykseen. Tuttu ambulanssikuski ajoi, ja aika lujaa. Tuntui että moottoritien saumakohdat seurasivat toistaan hyvinkin tiheästi ;). Mies tuli matkaan mukaan, vanhempani ottivat koirani hoitoonsa ja tulivat perässä Helsinkiin. Siskoni asui, ja asuu yhä, pääkaupungissa, joten tukijoukkoja oli riittävästi paikalla, ja loput ajatuksissa mukana, sen sain todeta <3

Silloin en olisi ikinä uskonut, millaista elämää nyt vietän, kahden lapsen äitinä. ( Tuo "äitinä" on vieläkin niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin uskomatonta! :D ). Silloin tuntui, että hetkeksi, tai lopuksi elämää, sydänsiirto ja siitä toipuminen on ihan tarpeeksi extremeä minulle. Lääkkeiden määrä, ja etenkin niiden sivuvaikutukset, olivat oma lukunsa. Ja ovat, vaikkei sivuvaikutuksia ole enää niin paljoa, ainakaan päivittäin. Tai sitten olen tottunut niihin."Ystäväni" kortisoni on yksi sellainen, mitä ilmankin soisin eläväni, enkä tiedä millainen ilman sitä olisin. Jotkut pääsevät kortisonista eroon kokonaan, mutta jotkut eivät. Kuulun siis jälkimmäisiin. Onneksi annos on juuri ja juuri sietokykyni rajoillani.

Meilahteen päästyämme, maanantain aamuyön tunteina, kävin pesulla, toinen leikkaava kirurgi kävi katsomassa, että olen kunnossa, ja lähti hakemaan siirrettä, minä sain esilääkityksen ja sitten en muistakaan mitään. Etukäteen jännitin, että alan huutamaan, etten tahdokaan leikkaukseen, vaan mieheni mukaan vain naureskelin. Juu, hyvät oli esilääkkeet :D.

Lähipiirilläni alkoivat tuskaisemmat tunnit odottaa, minun ollessa tiedottomassa tilassa. Leikkaus oli ohi maanantaina puolen päivän tienoilla, niin olen kuullut. Tiistaina aamuyöstä heräsin, ja kun mieheni, siskoni ja vanhempani tulivat katsomaan, he (kuulemma) kuulivat minut ennen kuin näkivät. Olin siis päässyt hengityskoneestakin jo pois :).

                   Yläkuvassa olen lauantaina 11.3.2006, alakuvassa 14.3.2006 :)

Jouduin olemaan teholla viikon, koska uudella, terveellä sydämellä, ja minun vanhoilla keuhkoillani oli hiukan tutustumisongelmia. Keuhkoni olivat tottuneet paljon huonompaan ja sydän parempaan. Nyt niiden välillä on hyvä kompromissi, jopa niin, että keuhkojeni tilavuus on hiukan kasvanut, tällä iällä! :)

Teholla oli aika hurjaa, sain kipulääkkeitä jotka saivat minut kuvittelemaan kaikenlaista, ja niillä oli myös hiukan masentava vaikutus. Eräänä päivänä en tahtonut läheisten tulevan ollenkaan katsomaan. Leikkausarven kipuja minulla ei ollut, rintalastani on avattu niin monta kertaa, ettei siinä enää hermotuksia ole, ainakaan sellaisia, mitkä kipuilisivat. Pääni sen sijaan oli kipeä ja kipeä ja kipeä. Ennen kuin eräs hoitaja hieroi hartioitani :). Ne olivat niin jumissa, että osa päänsärystä johtui siitä. Osa kivuista oli sitten kipulääkkeiden tuomaa. Lapsesta asti vaivannut migreeni hävisi uuden sydämen myötä, ja siirtyi miehelle 8/.

Leikkauksen jälkeen, miltei heti herättyäni, minut istutettiin kuntopyörän selkään kaikkine piuhoineen päivineen. Uusi sydän pitää heti saada liikkeeseen, että se käynnistyy. Pystyyn nousu on aina noiden leikkausten jälkeen operaatio sinänsä. Tuntuu, että yläruumis, ja etenkin pää, painaa ihan tolkuttomasti. Onneksi hoitajat tukivat vielä pitkään nousuni ja laskuni ;).

                          
                                                                   Teholla

Päivät teholla kuluivat rutiinista toiseen, ja hyvä niin. Siellä on tylsää, varsinkin kun alkaa hiukan tajuta muustakin maailmasta. Ilman päivittäistä ohjelmaa olisi ollut vielä tylsempää. Kun vihdoin pääsin osastolle, tuntui että toipuminen voi oikeasti alkaa. Isona harmina olivat molempien käsien sormien puutuminen, oikeassa tietenkin enemmän. Se korjaantui ajan myötä, mutta ensin harjoittelin vasenkätisyyttä - todella huonolla menestyksellä ;). Samoin näköni oli huono, näin vain todella lähelle tulijat, ja lukemisesta ei olisi tullut muutenkaan mitään, syynä kortisoni. Onneksi tehon eräs hoitaja sanoi, että joskus nukutus voi aiheuttaa sellaista, ja on luultavasti ohimenevää. Onneksi oli.

                                          Ensimmäistä päivää osastolla :)

Osastolle sain mukaani kuntopyörän, mitä poljin käytävässä. Ja käsipainot, millä harjoittelin yksiössäni. Fysioterapeutti käytti minua sairaalan kuntosalilla, ja kun sain luvan kävellä Meilahden sairaalan monissa portaissa, liikuntaa oli ihan mukavasti. Onneksi, koska kortisoni teki minusta ihan hermoheikon, en malttanut enkä edes voinut olla paikoillani. Yöksi sain kaksi Tenoxia ja nukuin ehkä neljä tuntia. Sitten poljinkin taas osaston käytävällä pyörää ;). Ensimmäistä, ja ainoaa, kertaa kellojen siirto eteenpäin on ollut mielestäni vain hyvä asia - kun heräsin klo 4 aamuyöstä, oli ilo huomata että kello onkin jo 5! 

Ja nyt tähän päivään, tähän hetkeen, kun nuo kaksi ihmettä, joita en uskonut edes yhtä koskaan saavani, vaativat huomiotani. Ulos aurinkoon, tarina jatkuu taas kun ehdin ja jaksan :) Ihanaa viikonloppua <3

                 Elämä voittaa ja muuta sekavaa :D

Kaksi viikkoa kipeyttä ja nyt voin sanoa, että ohi on :). Ensi yön jos selviän ilman särkylääkettä, niin jees! Korvien takia olen sitä joutunut ottamaan, lopulta lääkärin ohjeesta Panacodia, ja se auttoi. Ihana kun sai nukuttua <3 Juulikin nukkui, sen yhden yön ;) Eivätkä korvat olleet tulehtuneet, muuten vain ali-tai ylipainetta päässä 8). Kannuttelu auttaa, ja siihen lisäksi vielä nenäsuihketta, lääkärin neuvomana.

Ja kevät on koittanut tässä sairaana ollessa :). Ihan mahtava ilma nyt kun katson ikkunasta - aurinko paistaa ja sininen taivas :D. Eilen pääsin pienelle kävelyllekin, tänään olin lasten kanssa kelkkailemassa. Mahtavaa päästä ulos! Lapset eivät ole sairastaneet onneksi tätä tautia, tai ovat varmaan jo ennen minua ja lievästi, mutta hyvä ettei kukaan muu perheestä näin kovin. Viikonlopun ikonimaalauskurssikin meni hyvin, vaikka Jarolla oli niin ikävä, ettei meinannut päikkäreistä tulla mitään.

Ensi viikolla Jaron kerhossa on kuvaus, toivottavasti pääsemme sinne, ettei ole jo oksennustauti ehtinyt edelle, sitä tuntuu olevan liikkeellä. On mukava saada sitä kautta vuosittain kuvat lapsista, kun Juulikin pääsee kuviin mukaan :). Viime vuonna ehdimme perhekerhon kuvauksiin juuri ennen kuin alkoi vatsatauti-aika, ja kerhoilut jäivät hetkeksi. On niin tylsää varoa, mutta vielä tylsempää on maata sairaalassa ja/tai lapset oksentaen kotona.

Eräs päivä facebookia selatessa tuli eteen teksti, missä viiden pojan äiti ihmetteli kommentteja, joita pojistaan saa. En ikävä kyllä muista, mistä sen tarkalleen luin, mutta jäin miettimään asiaa. Oikeasti, onko väliä, kumpaa sukupuolta lapsi on?! Tai onko "vain" poikien äitiä surkuteltava? Huh. Tietenkin sama toisin päin, tyttöjen äideillä. Eiköhän jokainen ole oma persoonansa, joku räväkämpi ja joku arempi jne., riippumatta siitä onko tyttö vai poika.

Jaroa odottaessani en osannut itse sanoa juuta enkä jaata sukupuoleen, tärkeintä oli saada lapsi elossa ulos, ja tietenkin toivoin että terveenäkin. Isä-ihminen oli niin orientoitunut tyttöön, että tulokkaan pojaksi paljastavassa ultrassa meinasi suunnilleen pyörtyä, ainakin verenpaineet nousivat ja pois lähtiessä oli pitkään ihan ulkona tästä maailmasta ;). Juulia odottaessa minulla oli niin eri olo, että itse ajattelin tulijan olevan tyttö, mutta hiukan pettyneenä. Pojalle olisi ollut ihan kaikki valmiina, ja yksi jo odottamassa pikkusisarusta. Tyttö tuli, enkä tietenkään vaihtaisi mihinkään, mutta hämmästytti minuakin muutamat kommentit, jotka sain. "Ihanaa kun teillä on nyt molempia sukupuolia! " Joo, kyllä...kai.   "Ihanaa, tytöt on niiiiiiiiiiiiiiiiiin erilailla äidin kanssa, säkin pääset nyt tytön kanssa harrastamaan, kyllä tytöt on niin eri kun pojat!"  Olin niin ällistynyt kommenteista, etten osannut mitään sanoa, mutta jälkeen päin mietin, olisiko pitänyt miltei loukkaantua Jaron puolesta?!

Jaro on pienestä pitäen tahtonut osallistua kotihommiin - tiskaukseen, ruoanlaittoon, leipomiseen. Viime joulun lahjatoive oli imuri. Toisena joulunaan sai leikkikeittiön ja siihen tarvikkeita, ja sillä leikitään yhä eniten. Juulin nuket kiinnostavat (vielä) Jaroa enemmän, ja ne laitetaan nallen kanssa nukkumaan ja tuodaan ruokapöytään aterialle, hampaiden pesua unohtamatta.Toisaalta kaikki kotimme ohi menevät rekat, kaivurit, traktorit, lava-autot ynnä muut huomioidaan. Juulikin ;). Ja kun naapurimetsässä metsäkone kaatoi puita, seurasimme kaikki ikkunasta.

En sano, etteikö sukupuolten välillä olisi eroja, ehkä on, ehkä ei, mutta tärkeintä on lapsi! On etuoikeus olla äiti.

Meitä oli lapsuudenperheessäni kaksi tyttöä, kaksi poikaa, siinä järjestyksessä. Ja kaikki ihan erilaisia. Meillä ei mitenkään korostettu sukupuolta, vanhempani olivat, ja ovat yhä, hyvin tasa-arvoisia, äitini oli ensimmäisiä koulustaan valmistuneita naispuolisia insinöörejä, ja isäni hoiti minua kotona ensimmäisen kesäni, kun oli kesälomalla opettajan työstään, ja äiti töissä.

Ulos katsellessa näyttää vahvasti siltä, että joudun kohta luopumaan ihanista, tammikuussa ostamistani talvikengistä.... Olen monta vuotta vaihdellut sään ja vuodenajan mukaan jalkaani crocseja, kumppareita ja Kuomia ;). Nyt näin paikallisen kenkäkaupan, Cape Oasiksen, ikkunassa mukavan näköiset talvinilkkurit. Ne olivat ikävä kyllä liian isot ja leveät, mutta toista mallia oli heidän kaupassaan Jyväskylässä, ja ne tuotiin Mänttään. Muutama sivujuonne eteenpäin, ja pääsin sovittamaan kenkiä. Nekin olivat liian isot, numeroa 36. Harmi. Muuten kivat, mutta olen ostanut elämäni aikana, en yhdet, vaan useammat liian isot kengät ja virheestä pitäisi oppia. En siis ostanut noita kenkiä, vaikka ajattelin, että minua varten kengät liikkeeseen tuotiin jne. Onneksi sain hyvinkin ymmärrystä :). Sovin, että olen tarkkana syksyllä, kun saman merkin uusia kenkiä tulee, kokoja on kuulemma 35 alkaen. Seuraavana päivänä, lauantaina, sain tekstiviestin, missä kerrottiin, että 35 numeroista kenkää onkin Jyväskylässä jäljellä, hiukan erilainen malli, mutta tahtoisinko koittaa? Tahdoin, ja seuraavalla viikolla menin sovittamaan, taas. Heti kun näin kengät, tiesin että ovat minun. Onneksi olivat myös sopivat! Ja siis paljon paremman näköiset mielestäni kuin ne edelliset, eli win win :). Mahtavaa palvelua, ja mahtavaa, kun on jotkin muutkin kengät talvella kuin Kuomat, mitenkään niitä väheksymättä. Pitäisikö ehkä seuraavaksi päivittää kumpparit kevätkenkiin.... ?! ;)

Tässä siis nämä ihanat kenkäni (merkkiä Kieppi) <3 ...Juuli on osoittanut pienestä pitäen lieviä kenkäfriikin oireita, kokeilee kaikki kenkätelineemme kengät jalkaansa, moneen kertaan, ja niin nämäkin. Hienosti kävelikin, ihan liian isot monot jalassaan ;)

              
              Leipomisapureita riittää, ja sitten tanssitaan! Ja halitaan <3
                  

           
         Nämä ovat jokapäiväisen kiitollisuuteni aiheita :D ...tiedän, toistan tätä aina ja aina.

( Lasten vaatteet ovat Blaa!:n, ylä- ja alaosat. Aivan ihanat "farkut", pehmeää kangasta, mutta farkun näköiset, siistit, ja Jarolle varsinkin tarpeeksi kapeaa mallia :)).

                   Flunssan tylsyttämää eloa


Iski reilu viikko sitten flunssa ja kuume. Minulle ei yleensä nouse kuume, syömäni lääkkeet estävät sen, etenkin kortisoni, mutta nyt nousi. 38,5 mittasin, enkä voinut enää jäädä odottelemaan isompaa lukemaa - otin Panadol Forten, särki niin kovin päästä nilkkoihin. Ja tätä tautia poden vieläkin, tylsää :(

Viikko sitten olin ma-iltana pitämässä ikonimaalausta, eikä silloin vielä tuntunut missään ;) Yö meni ensin Juulia rauhoitellessa, sohvalla sylissä itku loppui, joten siihen jäimme. Kun lopulta pääsin sänkyyn, ja Juuli nukkui, Jaro aloitti oman kitinänsä. Ja kun molemmat lapset joskus aamuyön tunteina nukkuivat, minä olin hereillä ja tajusin kurkkuni olevan kipeä. Aamulla oli sitten tosi kipeä olo, mutta ajattelin sen kuitenkin menevän ohi. Vaan ei sitten mennyt.

Ti-illan olin vilttiin kääriytyneenä sohvalla, yöllä odotin tunteja, että voin ottaa seuraavan särkylääkkeen, tuon mahtavan Panadolin. Juu ei, en saa syödä tulehduskipulääkkeitä. Onneksi Isä-ihminen oli lasten kanssa.

Keskiviikkona soitin sydänsiirtokoordinaattorille ja sain ohjeet käydä testauttamassa influenssa, ja mahdollisesti viruslääkkeeksi Tamiflu. No sain sen, ja söin sitä, vaikka mietin samalla mitä se tekee vatsalleni. Varmasti lyhensi tautia, mutta vahvana lääkkeenä sain samat vaivat kuin jos olisin syönyt antibioottikuurin. Tähän on pitkä selitys, minkä koetan kertoa lyhyesti.

Hyljinnänestolääkkeet, etenkin tuo kortisoni, ovat vatsalle aika myrkkyjä, mutta minulle kävi Jaron syntymän aikaan vielä hiukan vatsaa kuormittavampi, tylsä, unohdus/huolimattomuus mikä lie. Jo synnynnäisesti sydänvikaisena jouduin/sain aina isommissa toimenpiteissä, missä tulee verta, syödä antibioottikuurin. Esimerkiksi hammaslääkärissä, jos poistetaan hammaskiveä, joudun syömään kuusi tabua tuntia ennen ja kolme tabua kuusi tuntia jälkeen toimenpiteen. Jaron syntyessä minulle aloitettiin sovitusti antibioottitiputus ( kahta eri lääkettä, toinen joku raju 80-luvun syöpälääke, jee ), ja se tippui sitten viikon, koko sairaalassaolo aikani. Jossain vaiheessa ihmettelin miten kurkkuni voi tuntua kipeältä, ja lopulta minkään rakeisen tai mausteisen syöminen sattui. Nieluuni oli tullut sieni, vatsa oli ihan kaput ja hapot olivat aiheuttaneet nieluun kunnon oireet. Kesti yli puoli vuotta, että oireet hävisivät. Tai eivät kokonaan, mutta ennen Jaroa söin vatsansuojalääkkeen (Somac) aamuisin, Jaron jälkeen syön sen aamuin illoin. Maitohappobakteereita en voi syödä, ne estävät hyljinnänestolääkkeiden imeytymisen. Ei ole ihan yksinkertaista tämä, ei 8).

Joten koetan välttää antibiootteja kynsin hampain. Juulia odottaessani minulla oli vain kaksi asiaa, mihin tahdoin odotuksen ja synnytyksen osilta muutosta, ja tuo toinen oli antibioottitiputus. Kävi ilmi, että sen tiputuksen ei missään tapauksessa olisi saanut jatkua kauempaa kuin kaksi päivää!!!!! No, Juulin jälkeen se tippui vain päivän, ja silti vatsa oirehti. Ei onneksi niin pahasti, mutta silti.

No nyt on siis taas nielu kipeänä, ja ruokavaliona riisipuuro ja vaalea leipä. ( Rakastan tummaa, kunnon ruisleipää :)).Tietenkin pientä tämä, ärsyttää vain, kun on niin heikko olo. Ja kipeä. En jaksa touhuta lasten kanssa, varsinkaan ulkona :(.Yöllä nielu ja korvat kipeytyvät, ja  jotain kummaa rähmää tulee silmistä 8). Ei ole silmätulehdus, en ainakaan tunnusta. Onneksi ei kuitenkaan ole vatsatautia, ja toivottavasti ei tulekaan. Viimeksi sen iskiessä olin viikon Meilahdessa sairaalassa....

Tulevana viikonloppuna, pe-su, toivottavasti jaksan pitää suunnitellun ikonimaalauksen kurssin, että jospa tämä tauti helpottaisi. Ja jos nyt osaisin ottaa nämä muutamat päivät rauhassa. Ulkona on vain niiiiiiiiiiiiiiiiiin ihana ilma :)

Tähän loppuun menneen helmikuun kuvia, ensin on Helsingin reissulta kerrankin hiljaiset matkustajat :). Seuraavat kuvat ovat hotellin aamupalalta, kun sain  mahtavan synttäriherkkulautasen Isä-ihmisen mainittua juhlapäivästäni ( joka oli vasta maanantaina, ei edes kyseisenä päivänä), ja miltei parasta koko Disney On Ice- reissulta oli hotellin kylpyamme! Lapset pääsivät elämänsä ensimmäistä kertaa isoon ammeeseen!

Jaro koitti ensimmäistä kertaa luistelua, parempaa kuvaa ei ole, videoita kyllä. Hienosti meni ekaksi kerraksi. Hiihto sujuukin sitten jo todella mallikkaasti. Viikonloppuna Jaro hiihti metsässä Isä-ihmisen tehdessä kolalla reittiä, ja Juuli tahtoi myös. Sovitteli jo sisällä monoja jalkaansa, ja pitihän tytön antaa koittaa. Niinpä 1,5-vuotiaamme hiihteli hiukan pihassa :) Siitäkin on video, mutta myös kuva, toisin kuin Jaron hiihdoista. Lopuksi lapset siirtyivät traktoriin.