13.3.2006
Meillä oli tarkoitus juhlistaa sitä käymällä Jämsän Rossossa syömässä, ( siellä on hyvän palvelun lisäksi tosi kiva lasten leikkinurkkaus keittiöineen kaikkineen) vaan eihän sitä suunnitelmat kovin usein onnistu.... Suuntasimmekin Tampereelle ja Mehiläiseen, Jaron korvatulehduksen takia. No, söimme Tampereella sitten :)
Silloin, 10 vuotta sitten, 13.päivä oli maanantai. Sain soiton sydänsiirtokoordinaattorilta Meilahdesta sunnuntaina noin 23.30. Muistan, kuinka hiukan vihaisena ihmettelin, kuka soittaa SIIHEN aikaan?!! Mies, eli Isä-ihminen, taisi tajuta heti, koska kiirehti minua vastaamaan. Valvoimme vielä, minä kirjoittaen vointi-päiväkirjaani, mies lueskeli. Puhelun jälkeen meni pää ihan sekaisin - tyhjensin jo valmiiksi pakkaamaani reppua,( huomasin sen muutaman viikon päästä sairaalassa, kun etsin omaa hammasharjaani ynnä muuta tarpeellista ;)) ja soittaessani hätäkeskukseen jouduin antamaan puhelimen lopulta miehelle, kun vastannut ihminen alkoi inttää taksilla matkustamisesta. En jaksanut siinä tilassa taistella ja selitellä. Meilahdesta saamani ohjeistuksen mukaan ambulanssi on se kulkuneuvo, millä lähdetään uutta sydäntä vaihtamaan. Jos ei asu Lapissa; sieltä tullaan lentäen.
Alle tunnissa soitosta pitää olla jo matkalla, ja niin mekin, kun kulkuneuvoasia vain saatiin järjestykseen. Tuttu ambulanssikuski ajoi, ja aika lujaa. Tuntui että moottoritien saumakohdat seurasivat toistaan hyvinkin tiheästi ;). Mies tuli matkaan mukaan, vanhempani ottivat koirani hoitoonsa ja tulivat perässä Helsinkiin. Siskoni asui, ja asuu yhä, pääkaupungissa, joten tukijoukkoja oli riittävästi paikalla, ja loput ajatuksissa mukana, sen sain todeta <3
Silloin en olisi ikinä uskonut, millaista elämää nyt vietän, kahden lapsen äitinä. ( Tuo "äitinä" on vieläkin niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin uskomatonta! :D ). Silloin tuntui, että hetkeksi, tai lopuksi elämää, sydänsiirto ja siitä toipuminen on ihan tarpeeksi extremeä minulle. Lääkkeiden määrä, ja etenkin niiden sivuvaikutukset, olivat oma lukunsa. Ja ovat, vaikkei sivuvaikutuksia ole enää niin paljoa, ainakaan päivittäin. Tai sitten olen tottunut niihin."Ystäväni" kortisoni on yksi sellainen, mitä ilmankin soisin eläväni, enkä tiedä millainen ilman sitä olisin. Jotkut pääsevät kortisonista eroon kokonaan, mutta jotkut eivät. Kuulun siis jälkimmäisiin. Onneksi annos on juuri ja juuri sietokykyni rajoillani.
Meilahteen päästyämme, maanantain aamuyön tunteina, kävin pesulla, toinen leikkaava kirurgi kävi katsomassa, että olen kunnossa, ja lähti hakemaan siirrettä, minä sain esilääkityksen ja sitten en muistakaan mitään. Etukäteen jännitin, että alan huutamaan, etten tahdokaan leikkaukseen, vaan mieheni mukaan vain naureskelin. Juu, hyvät oli esilääkkeet :D.
Lähipiirilläni alkoivat tuskaisemmat tunnit odottaa, minun ollessa tiedottomassa tilassa. Leikkaus oli ohi maanantaina puolen päivän tienoilla, niin olen kuullut. Tiistaina aamuyöstä heräsin, ja kun mieheni, siskoni ja vanhempani tulivat katsomaan, he (kuulemma) kuulivat minut ennen kuin näkivät. Olin siis päässyt hengityskoneestakin jo pois :).
Yläkuvassa olen lauantaina 11.3.2006, alakuvassa 14.3.2006 :)
Jouduin olemaan teholla viikon, koska uudella, terveellä sydämellä, ja minun vanhoilla keuhkoillani oli hiukan tutustumisongelmia. Keuhkoni olivat tottuneet paljon huonompaan ja sydän parempaan. Nyt niiden välillä on hyvä kompromissi, jopa niin, että keuhkojeni tilavuus on hiukan kasvanut, tällä iällä! :)
Teholla oli aika hurjaa, sain kipulääkkeitä jotka saivat minut kuvittelemaan kaikenlaista, ja niillä oli myös hiukan masentava vaikutus. Eräänä päivänä en tahtonut läheisten tulevan ollenkaan katsomaan. Leikkausarven kipuja minulla ei ollut, rintalastani on avattu niin monta kertaa, ettei siinä enää hermotuksia ole, ainakaan sellaisia, mitkä kipuilisivat. Pääni sen sijaan oli kipeä ja kipeä ja kipeä. Ennen kuin eräs hoitaja hieroi hartioitani :). Ne olivat niin jumissa, että osa päänsärystä johtui siitä. Osa kivuista oli sitten kipulääkkeiden tuomaa. Lapsesta asti vaivannut migreeni hävisi uuden sydämen myötä, ja siirtyi miehelle 8/.
Leikkauksen jälkeen, miltei heti herättyäni, minut istutettiin kuntopyörän selkään kaikkine piuhoineen päivineen. Uusi sydän pitää heti saada liikkeeseen, että se käynnistyy. Pystyyn nousu on aina noiden leikkausten jälkeen operaatio sinänsä. Tuntuu, että yläruumis, ja etenkin pää, painaa ihan tolkuttomasti. Onneksi hoitajat tukivat vielä pitkään nousuni ja laskuni ;).
Teholla
Päivät teholla kuluivat rutiinista toiseen, ja hyvä niin. Siellä on tylsää, varsinkin kun alkaa hiukan tajuta muustakin maailmasta. Ilman päivittäistä ohjelmaa olisi ollut vielä tylsempää. Kun vihdoin pääsin osastolle, tuntui että toipuminen voi oikeasti alkaa. Isona harmina olivat molempien käsien sormien puutuminen, oikeassa tietenkin enemmän. Se korjaantui ajan myötä, mutta ensin harjoittelin vasenkätisyyttä - todella huonolla menestyksellä ;). Samoin näköni oli huono, näin vain todella lähelle tulijat, ja lukemisesta ei olisi tullut muutenkaan mitään, syynä kortisoni. Onneksi tehon eräs hoitaja sanoi, että joskus nukutus voi aiheuttaa sellaista, ja on luultavasti ohimenevää. Onneksi oli.
Ensimmäistä päivää osastolla :)
Osastolle sain mukaani kuntopyörän, mitä poljin käytävässä. Ja käsipainot, millä harjoittelin yksiössäni. Fysioterapeutti käytti minua sairaalan kuntosalilla, ja kun sain luvan kävellä Meilahden sairaalan monissa portaissa, liikuntaa oli ihan mukavasti. Onneksi, koska kortisoni teki minusta ihan hermoheikon, en malttanut enkä edes voinut olla paikoillani. Yöksi sain kaksi Tenoxia ja nukuin ehkä neljä tuntia. Sitten poljinkin taas osaston käytävällä pyörää ;). Ensimmäistä, ja ainoaa, kertaa kellojen siirto eteenpäin on ollut mielestäni vain hyvä asia - kun heräsin klo 4 aamuyöstä, oli ilo huomata että kello onkin jo 5!
Ja nyt tähän päivään, tähän hetkeen, kun nuo kaksi ihmettä, joita en uskonut edes yhtä koskaan saavani, vaativat huomiotani. Ulos aurinkoon, tarina jatkuu taas kun ehdin ja jaksan :) Ihanaa viikonloppua <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti