Elämä voittaa ja muuta sekavaa :D

Kaksi viikkoa kipeyttä ja nyt voin sanoa, että ohi on :). Ensi yön jos selviän ilman särkylääkettä, niin jees! Korvien takia olen sitä joutunut ottamaan, lopulta lääkärin ohjeesta Panacodia, ja se auttoi. Ihana kun sai nukuttua <3 Juulikin nukkui, sen yhden yön ;) Eivätkä korvat olleet tulehtuneet, muuten vain ali-tai ylipainetta päässä 8). Kannuttelu auttaa, ja siihen lisäksi vielä nenäsuihketta, lääkärin neuvomana.

Ja kevät on koittanut tässä sairaana ollessa :). Ihan mahtava ilma nyt kun katson ikkunasta - aurinko paistaa ja sininen taivas :D. Eilen pääsin pienelle kävelyllekin, tänään olin lasten kanssa kelkkailemassa. Mahtavaa päästä ulos! Lapset eivät ole sairastaneet onneksi tätä tautia, tai ovat varmaan jo ennen minua ja lievästi, mutta hyvä ettei kukaan muu perheestä näin kovin. Viikonlopun ikonimaalauskurssikin meni hyvin, vaikka Jarolla oli niin ikävä, ettei meinannut päikkäreistä tulla mitään.

Ensi viikolla Jaron kerhossa on kuvaus, toivottavasti pääsemme sinne, ettei ole jo oksennustauti ehtinyt edelle, sitä tuntuu olevan liikkeellä. On mukava saada sitä kautta vuosittain kuvat lapsista, kun Juulikin pääsee kuviin mukaan :). Viime vuonna ehdimme perhekerhon kuvauksiin juuri ennen kuin alkoi vatsatauti-aika, ja kerhoilut jäivät hetkeksi. On niin tylsää varoa, mutta vielä tylsempää on maata sairaalassa ja/tai lapset oksentaen kotona.

Eräs päivä facebookia selatessa tuli eteen teksti, missä viiden pojan äiti ihmetteli kommentteja, joita pojistaan saa. En ikävä kyllä muista, mistä sen tarkalleen luin, mutta jäin miettimään asiaa. Oikeasti, onko väliä, kumpaa sukupuolta lapsi on?! Tai onko "vain" poikien äitiä surkuteltava? Huh. Tietenkin sama toisin päin, tyttöjen äideillä. Eiköhän jokainen ole oma persoonansa, joku räväkämpi ja joku arempi jne., riippumatta siitä onko tyttö vai poika.

Jaroa odottaessani en osannut itse sanoa juuta enkä jaata sukupuoleen, tärkeintä oli saada lapsi elossa ulos, ja tietenkin toivoin että terveenäkin. Isä-ihminen oli niin orientoitunut tyttöön, että tulokkaan pojaksi paljastavassa ultrassa meinasi suunnilleen pyörtyä, ainakin verenpaineet nousivat ja pois lähtiessä oli pitkään ihan ulkona tästä maailmasta ;). Juulia odottaessa minulla oli niin eri olo, että itse ajattelin tulijan olevan tyttö, mutta hiukan pettyneenä. Pojalle olisi ollut ihan kaikki valmiina, ja yksi jo odottamassa pikkusisarusta. Tyttö tuli, enkä tietenkään vaihtaisi mihinkään, mutta hämmästytti minuakin muutamat kommentit, jotka sain. "Ihanaa kun teillä on nyt molempia sukupuolia! " Joo, kyllä...kai.   "Ihanaa, tytöt on niiiiiiiiiiiiiiiiiin erilailla äidin kanssa, säkin pääset nyt tytön kanssa harrastamaan, kyllä tytöt on niin eri kun pojat!"  Olin niin ällistynyt kommenteista, etten osannut mitään sanoa, mutta jälkeen päin mietin, olisiko pitänyt miltei loukkaantua Jaron puolesta?!

Jaro on pienestä pitäen tahtonut osallistua kotihommiin - tiskaukseen, ruoanlaittoon, leipomiseen. Viime joulun lahjatoive oli imuri. Toisena joulunaan sai leikkikeittiön ja siihen tarvikkeita, ja sillä leikitään yhä eniten. Juulin nuket kiinnostavat (vielä) Jaroa enemmän, ja ne laitetaan nallen kanssa nukkumaan ja tuodaan ruokapöytään aterialle, hampaiden pesua unohtamatta.Toisaalta kaikki kotimme ohi menevät rekat, kaivurit, traktorit, lava-autot ynnä muut huomioidaan. Juulikin ;). Ja kun naapurimetsässä metsäkone kaatoi puita, seurasimme kaikki ikkunasta.

En sano, etteikö sukupuolten välillä olisi eroja, ehkä on, ehkä ei, mutta tärkeintä on lapsi! On etuoikeus olla äiti.

Meitä oli lapsuudenperheessäni kaksi tyttöä, kaksi poikaa, siinä järjestyksessä. Ja kaikki ihan erilaisia. Meillä ei mitenkään korostettu sukupuolta, vanhempani olivat, ja ovat yhä, hyvin tasa-arvoisia, äitini oli ensimmäisiä koulustaan valmistuneita naispuolisia insinöörejä, ja isäni hoiti minua kotona ensimmäisen kesäni, kun oli kesälomalla opettajan työstään, ja äiti töissä.

Ulos katsellessa näyttää vahvasti siltä, että joudun kohta luopumaan ihanista, tammikuussa ostamistani talvikengistä.... Olen monta vuotta vaihdellut sään ja vuodenajan mukaan jalkaani crocseja, kumppareita ja Kuomia ;). Nyt näin paikallisen kenkäkaupan, Cape Oasiksen, ikkunassa mukavan näköiset talvinilkkurit. Ne olivat ikävä kyllä liian isot ja leveät, mutta toista mallia oli heidän kaupassaan Jyväskylässä, ja ne tuotiin Mänttään. Muutama sivujuonne eteenpäin, ja pääsin sovittamaan kenkiä. Nekin olivat liian isot, numeroa 36. Harmi. Muuten kivat, mutta olen ostanut elämäni aikana, en yhdet, vaan useammat liian isot kengät ja virheestä pitäisi oppia. En siis ostanut noita kenkiä, vaikka ajattelin, että minua varten kengät liikkeeseen tuotiin jne. Onneksi sain hyvinkin ymmärrystä :). Sovin, että olen tarkkana syksyllä, kun saman merkin uusia kenkiä tulee, kokoja on kuulemma 35 alkaen. Seuraavana päivänä, lauantaina, sain tekstiviestin, missä kerrottiin, että 35 numeroista kenkää onkin Jyväskylässä jäljellä, hiukan erilainen malli, mutta tahtoisinko koittaa? Tahdoin, ja seuraavalla viikolla menin sovittamaan, taas. Heti kun näin kengät, tiesin että ovat minun. Onneksi olivat myös sopivat! Ja siis paljon paremman näköiset mielestäni kuin ne edelliset, eli win win :). Mahtavaa palvelua, ja mahtavaa, kun on jotkin muutkin kengät talvella kuin Kuomat, mitenkään niitä väheksymättä. Pitäisikö ehkä seuraavaksi päivittää kumpparit kevätkenkiin.... ?! ;)

Tässä siis nämä ihanat kenkäni (merkkiä Kieppi) <3 ...Juuli on osoittanut pienestä pitäen lieviä kenkäfriikin oireita, kokeilee kaikki kenkätelineemme kengät jalkaansa, moneen kertaan, ja niin nämäkin. Hienosti kävelikin, ihan liian isot monot jalassaan ;)

              
              Leipomisapureita riittää, ja sitten tanssitaan! Ja halitaan <3
                  

           
         Nämä ovat jokapäiväisen kiitollisuuteni aiheita :D ...tiedän, toistan tätä aina ja aina.

( Lasten vaatteet ovat Blaa!:n, ylä- ja alaosat. Aivan ihanat "farkut", pehmeää kangasta, mutta farkun näköiset, siistit, ja Jarolle varsinkin tarpeeksi kapeaa mallia :)).