Eilen istuessani hyppivien ja pomppivien lasteni keskellä trampalla tuli mieleen, että saatan vammautua ihan juuri ennen h-hetkeä. Syitä on monia. Olen itse aika kohelo, ja, no, lapset ;)
Trampalla on tullut hypittyä lasten kanssa, tai ainakin oltua hyppimisen kohde - kiipeilyä äidin niskaan, jalkojen päällä ( polvien, auts !!!) kävelyä, kaksikon yhteishyökkäyksiä milloin selkään, milloin mihinkin. Ihme, etten ole jo vammautunut.
Itse näytin toissa iltana olohuoneessamme isä-ihmiselle, kuinka harjoittelin tiellämme lähtöjä, ja olin miltei reväyttää reiteni, kun matto luisti alta. Eilen oli lähellä, etten liukastunut villasukissani kaakelilattialle, kiire kun ( mukamas) oli. Tänään kohta 2 vee pamautti ensin veljeään lelulla päähän, ja suuttui kun toruin, joten iski minua silmään samaisella esineellä. Musta silmä ei tosin haittaa juoksua, mutta ilmankin pärjään.
Huomenna lähdemme kohti pääkaupunkia, mutta ennen iltapäivän viestiharjoituksia edessäni on vielä, mikäs muu kuin, Ideaparkki! :D Jos sieltä selviän vammoitta, olen jo aika lähellä selvitä loppuun asti.
Unen vähyys on tietenkin myös hiukan haitallista. Se neljän vuoden univaje hiukan vaikuttaa, ja vaikka lapset nukkuisivatkin, minulle on jäänyt jotenkin päälle heräily miten sattuu. Olen viikon ajan ollut enemmän ja vähemmän väsynyt, masentunutkin, ja mietin mistä saan energiaa perjantaiksi. Onneksi viime yön nukuin aika hyvin, verrattuna edellisiin. Jos se riittäisi...
Kuten harjoittelun määränkin on riitettävä. En halua todeta kisojen jälkeen, että aiheutin itselleni sydämen vajaatoiminnan. Lasten myötä olen ehkä hiukan oppinut jotain liikkumisen rajoista, niitä olen kyllä koetellut kerran jos toisenkin. Ensimmäisen ylirasitustilani sain heti puoli vuotta sydänsiirron jälkeen. Liikkua saa ja pitää, mutta ei oksentamiseen asti. Sekin on koettu.
Toivon itselleni vammatonta iltaa, keskellä ihanaa lapsiarkea <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti