Viime viikonloppuna olin ensimmäistä kertaa Jaron syntymän jälkeen ( mistä on siis 3,5v.....) yötä pois kotoa. Jos siis sairaalareissua ei lasketa, ja sitä EI lasketa. Sehän kun ei ollut mitenkään mikään huvireissu.
Reissuni suuntautui siskoni luo Helsinkiin. Lauantaina perheuinnin jälkeen muu perhe suuntasi kotiin, minä etelään, Ideaparkin kautta ;) Voi vapautta! Mutta heti myös ikävää, tietenkin. Sisko olisi varmasti kuunnellut vähemmän lapsi-juttuja kyläilyni aikana. Toki osaan hiukan muutakin puhetta, ehkä ;)
La-iltana kävimme syömässä siskoni valitsemassa ravintolassa, nam! Hyvin valittu ja taivaallista ruokaa! Asiaa tietenkin edisti se, että ruoan sai syödä rauhassa, vielä lämpimänä ja vain siihen keskittyen. Harvinaista kenelle tahansa pienten lasten äidille, luulen. Ravintolasta emme todellakaan jatkaneet minnekään muualle kuin siskoni ihanaan kotiin, töllön ääreen, sohvalle vilttien alle, kenenkään häiritsemättä. Vau. Ja siitä sänkyyn, missä ei ollut itkuisia yöherätyksiä eikä tyynynvaltaajia. Ja su-aamu se vasta luksusta olikin!!!! Sängyssä lueskelua, valmis aamupala ( ihanaihana sisko <3) ja LEFFA sohvan nurkkaan käpertyneenä! Juu ei ihan omassa todellisuudessa tällaista mahtavuutta :) Joten nautin täysin siemauksin.
Ennen kotiin lähtöäni piipahdimme vielä katsomassa Apassionataa, mikä oli toki upea show taas kerran, mutta.... äiti-ihmiselle tuo aamurauha+sohva+lefffa oli ehkä koko irtioton huipennus, sellaista kun ei vain tapahdu kotona. Ikinä. ...vielä ;)
Tiedän, että jollekin äidille 3,5 vuotta ilman omaa reissua/matkaa/aikaa on säälittävän pitkä aika. Minä olin valmis siihen vasta nyt. Ja lyhyeen sellaiseen.
Lapset ovat pieniä vain hetken, ja sitten taas mennään kuka minnekin, ja minä äitinä ehdin keskittyä omiin juttuihini. Niin olen ajatellut. Plus että tiedän, ilman mitään draamaa, että aikani täällä on rajallinen. Tiedän, kukaan ei tiedä päiviensä määrää, kaikilla on samat rajat. Mutta. Minä tiedän kuluttaneeni sydäntäni oikein olan takaa. Alkuperäinen (heh) kului jo loppuun, siirtosydämen saaneista jokainen on jatkoajalla. Omalleni tulee maaliskuussa ikää jo 10 vuotta ja raskaudet lyhensivät elinajanodotettani. Itse otin riskin, ja tiesin. Enkä tätä ajattele jokapäiväisesti, todellakaan. En ehdi ;).Sen ajan mitä olen kunnossa, tahdon olla eniten lasteni kanssa, ja olen onnellinen jokaisesta kuukaudesta, vuodesta, eteenpäin. Toivon, että voin olla auttamassa heitä koulutien alkuun, ja hurjimmillaan toivon, että ehkä saan olla tukena heidän teinivuosinaan. Toivon, että sydän jaksaa mahdollisimman pitkään ilman vajaatoimintaa, että voin liikkua ja urheilla lasteni kanssa.
Nämä ovat elämäni tosiasiat. Väsymys, tämä 3,5 vuotta kestänyt,krooninen univaje, vaikuttaa kaikkeen, eniten ajatuksiin. Kun tuo meidän kuopus alkaa toivon mukaan joskus nukkua öitään säännöllisesti, alkaa myös minulla siinä suhteessa uusi elämä :D
Ja ennen sen alkua - ensi viikonloppuna suuntana on taas Helsinki, nyt koko porukalla. Ja sisko -tädin iloksi, taas. Olemme menossa lasten ja siskoni kanssa Disney on Ice:a katsomaan, isä-ihminen olisi saanut ihan vapaan viikonlopun, mutta lähtee mukaan pääkaupunkiseudulle. Onhan meillä tulevana perjantaina hääpäivä. Kin :) Saa nähdä, miten sujuu Hartwall Areenalla, siellä mahtaa olla muutama muukin lapsukainen. Tosin, ei mene omien piikkiin kaikki sähläys ja riehunta ;)
Tässä koti-aamun rauhallisinta osuutta. Ja ei, en vaihtaisi tätä mihinkään. Kuin ehkä joskus <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti