perjantai 8. tammikuuta 2016


Pakkaspäiviä <3 ...ja hiukan historiaa = kaksi  ensimmäistä sydänleikkausta

Helsingin reissu tehty, kardiologi nähty. Sydämen tila oli ennallaan, muut verikoearvot kaikki ok, paitsi vajaatoiminta-arvo (ProBNP), joka oli noussut 500:lla. Se todellakin harmittaa, mutta en ihmettele. Pelkäsin, että sydämessäkin jo näkyy vajaa-toimintaa, muttei onneksi. Tuo arvo on ollut minulla hyvä, jopa todella hyvä, sydänsiirrokkaaksi. Viimeksi lokakuussa, Taysin "lepo"reissulla, se oli 575, nyt siis yli 1000. Normi terveellä ihmisellä tuon arvon yläraja on 155,mutta meillä siirrokkailla siis yli tuon, kirkkaasti. Ennen sydänsiirtoani lukema oli tuhansia, en nyt muista tarkkaa arvoa, mutta tästä saa käsityksen, millaisia lukemat voivat olla. Toivon, että toukokuun kontrollissa saisin kuulla tuon laskeneen.

Nämä pakkaspäivät ovat pakosti rauhoittaneet elämän, ja eilen huomasin, että oli rytmihäiriötön päivä, ensimmäinen pitkään aikaan. Viime yö korjasi tätä harhaa - Juuli kitisi yön läpi, joten väsyneempänä heti iskee lisälyönnit päälle. On ihan arpapeliä, miten neiti nukkuu. Päiväunia kyllä posottaa kolmekin tuntia putkeen inahtamatta, ulkoeteisessä vaunuissa topattuna :).

Taidan suunnata saunamökkiin viikonloppuna nukkumaan, mutta ensin on Isä-ihmisenkin
saatava levätä. Onneksi meillä on tuollainen ulkoistettu nukkumapaikka ;).

Jaro alkoi nukkua öitään paremmin kahden vuoden ikää lähestyessään, sitä toivon Juulinkin kohdalla. Jos saisin levättyä, rytmärit aisoihin ja pääsisin taas liikkumaan, voisin edes hiukan järkevästi ajatella ensi kesänä olevia Elinsiirrokkaiden MM-kisoja, jotka pidetään Helsingissä! Ennen lapsia liikuin, jopa hulluna, ja osallistuin muutamiin  Elinsiirrokkaiden SM-kisoihin, ja oli kivaa :) 100 m juoksu on se minun juttu, en voi sanoa minun laji, koska en todellakaan pääse treenaamaan, ehkä edes yhtään. Mutta aina voi koittaa, jos on kunnossa, eikä jännitä niin, että oksentaa lähtöviivalla ;)

Sydänsiirron jälkeen oli mahtavaa, siis MAHTAVAA, kun jaksoi liikkua ilman järkyttävää hengästymistä, eikä seuraavana päivänä kärsinyt kuin pahemmastakin krapulasta, ilman viinaa, vaan jaksoi edelleen liikkua ja touhuta. Siksi se liikkuminen kohdallani meni hiukan yli, ja vieläkin, varsinkin ennen näitä kahta elävää jarrua, on hankala tietää omia rajojaan. Niin monesti olen sen huomannut, ja yleensä jonkun toisen avustuksella :) Mutta on vain niin ihanaa, kun jaksaa! Sitä tunnetta on mahdoton selittää, kun ensimmäistä kertaa elämässä sai ja voi ja kykeni liikkumaan ja urheilemaan ilman jälkiseuraamuksia. Ja siihen jää koukkuun.

Niin. Minulla todettiin synnynnäinen sydänvika ollessani kaksi vuotias. Vika oli aortan ahtauma, mitä korjattiin ensimmäisen kerran vuonna 1980, kun olin kahdeksan. Pari vuotta sitä ennen tehtiin katetrisaatio, ja se erosi kovasti nykypäivän samoista tutkimuksista. En tiedä, eikö silloin puuduteltu, vai eikö se onnistunut, mutta muistan sen, kun lääkäri viilsi nivuseeni  puukolla viillon saadakseen katetrin ujutettua kohti sydäntä. Se sattui! Onneksi isäni oli mukana kädestäpitäjänä. Se viilto, ja muutama muu, on yhä muistona.

Ensimmäisessä leikkauksessa poistettiin ns. kuroumarengasta, joka oli kasvanut aortan ympärille. ( En muista näitä ihan tarkkaan, en ole lukenut epikriisejäni vuosiin.) Sillä saatiin lisää aikaa suunniteltua läppäleikkausta varten. Tuo vika siis aiheutti aorttaläppään vuotoa, ja se piti vaihtaa uuteen, mutta vasta kun olin 15-vuotias, jolloin en enää kasvaisi, ainakaan kovin paljon.

Kävin normaalisti koulua, mutta liikuntatunneille en päässyt mukaan. Nimenomaan päässyt. Minua harmitti se kovasti, jopa niin, että viidenneltä luokalta lähtien, toisten ollessa liikuntatunneilla, jumppasin itsekseni kotona Anne Pohtamon ja Jane Fondan jumppakasettien tahtiin ;).

Ennen läppäleikkausta söin beetasalpaajaa, olikohan lääkkeen nimi Propral, mikä hidasti kovaa sykettäni ja sen toivottiin auttavan sydäntäni kestämään tuohon seuraavaan leikkaukseen saakka. Mikään kovin rauhallinen en kai silti ollut. Ja kun muutimme lähelle ratsastustalleja, alkoi kova vinkuminen päästä hevosen selkään. Lääkärit lopulta lupasivat, että noin kerran kuukaudessa voin käydä, mutta silloin, kuten yleensäkin, alkeiskurssin tunnit ovat kyllä kerta viikkoon.... ;) Että siitä se lähti, elinikäinen ja rakkain harrastukseni <3

 Kun olin 15-vuotias, koitti aorttaläpän korjausleikkauksen aika. Vanhempani ja minä päätimme yhdessä, lääkäreiden kanssa, että uudeksi läpäksi valittiin keinoläppä, eli metallinen, mekaaninen, ei biologinen siannahkaläppä. Syynä siihen oli läpän pitkäikäisyys. Huonona puolena biologiseen verrattuna oli jatkuva Marevan-lääkitys, mutten koskaan ole pitänyt sitä millään lailla pahana.

Leikkaus tehtiin kesällä, tietenkin, ettei vain koulunkäynti kärsi ;). Olisin tahtonut oman ikäisteni kanssa riparille, vaan äitini oli tässä asiassa lujana, eikä päästänyt. Tai olisin päässyt päiviksi, öiksi vanhempani olisivat hakeneet minut pois. Eihän se käynyt.... Joten se siirtyi seuraavaan kesään. Harmittavaa oli myös olla hetken pois tallilta, koska siskolleni ja minulle oli ostettu oma poni talvella ( se siitä kerran kuussa, tai kerran viikossa ratsastuksesta ;)) ja tahdoin olla ensimmäinen, kuka ponin uittaa. Niinpä toukokuun ei aivan
helteillä uitin itseni ja ponin, ystäväni ollessa valmiina pyyhkeen ja loimen kanssa :D.





         Tässä ponimme ja minä, Merryman II, Melperiksi kutsuttu, joskus vuonna 1986 :)

Leikkaus onnistui, vaikkakin oli vaikea, eikä sydämeni meinannut heti käynnistyä. En kovasti muista tuosta ajasta, muuta kuin tallille ja hevosen selkään pääsyn kiireen. Rintalastan pitää antaa luutua kunnolla, joten jonkinlaisen lepoajan kai jouduin pitämään, mutta valokuva-albumissani on kuvia, missä olen ponimme selässä ihan ennen aikojaan. Mistä sen huomasi, sen että olen luvatta selässä? Silloiseen kameraamme tuli automaattisesti päiväys ;)

Nyt tätä tekstiä on niin paljon, että kevennetään sitä lopuksi kuvilla menneisyydestä ja jatkan joskus toiste, ipanat heräilevät :)










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti