Mennyt viikko on ollut aika moninainen. En muista milloin viimeksi olen nukkunut kolme tuntia putkeen, saati koko yön. Muistan kyllä, että Juuli on itkeskellyt jo monta viikkoa öisin, tasaisin väli ajoin. Ja jollei Juuli, niin sitten Jaro. Joten väsymys on kyllä ollut seurana ja riesana. En ole ollut yhtään mahtava äiti, vain huutava ja stressaava.
Torstaina tajusin tämän itsekin. Heräsin ajoissa, että ehtisin järjestää paikat tulevaa SIIVOOJAA varten. Otin petivaatteet pois ja laitoin uudet odottamaan, siirsin kaiken irtonaisen tavaran komeroihin, laatikoihin ja kaappeihin, tyhjensin tasot irtoroinasta ja koetin samalla pysyä kuopuksen perässä, kun hän ystävällisesti ja tapansa mukaan tyhjensi kaiken mitä ehdin täyttää ;) Samalla esikoinen tahtoi syliin, ja minä, tylsä äiti, selitin kiirettä ja kerhoon ehtimistä enkä ehtinyt sylitellä. Todellakin tylsä äiti.
Ehdimme syödä puurot, pestä hampaat, pukea vaatteet ja vielä ulkovaatteetkin, ehdin laittaa kerhoeväät pojalle, ja meille tytöille perhekerhoa varten kassin. Kerhoonkin ehdimme ajoissa. Tosin kerhotäti joutui ystävällisesti huomauttamaan, että riisuin väärää lasta... Perhekerhon jouduin Juulin kanssa jättämään väliin, koska sitä siivoojaa ei vain koskaan tullutkaan, oli unohtanut, mikä on hyvin inhimillistä, ymmärrän sen hyvin. Niinpä palasin tytön kanssa kotiin, laitoin uudet ja puhtaat lakanat, söimme ja Jaroa hakemaan.
Kun lopulta sain molemmat ipanat päiväunille ( oma hommansa sekin), ehdin hetkeksi oikaista sohvalle lueskelemaan. Ja huomasin. Rytmihäiriöitä. Liian vähän unta, ja ne iskevät. Kun en ollut yö-valvomisistani jo tajunnut, niin näistä tajusin. Ja ymmärsin itkuisen, ärtyneen ja kiukkuisen oloni. Ei se tajuaminen tietenkään kovasti auta, mutta kuitenkin. Sitä painaa menemään kuin juna, ennen kuin tulee viimeinen stoppi ja on pakko pysähtyä. Luulin vain jo pysähtyneeni - reilu kuukausi sitten kävin hiukan "huilaamassa" Taysissa, ja rauhoitin liikkumiseni minimiin. Yöunille, tai -unettomuudelle, en tehnyt mitään, ei siihen taida auttaa kuin aika. Ja Juulin kaikkien hampaiden ilmaantuminen.
Ensi yöksi olen pääsemässä saunamökkiimme nukkumaan, JOS isä-ihminen ehtii hirvimetsiltään kotiin asti ;) Sitä odotellessa. Ei se tietenkään kaikkia univelkoja kuittaa, mutta jos edes yhden päivän voisin olla kiltisti. Huutamatta.
Eilisillan piristys oli jouluruokailu tuttujen äiti-ihmisten kanssa, ja sanomattakin kai selvää - ilman lapsia! Pieni morkkis omasta puhetulvastakaan ei illan hyvää tekevää vaikutusta himmennä. Niin, ja eilen aamulla pääsin myös parturiin, edellisestä kerrasta olikin yli puoli vuotta :) Uusi tukka kohentaa mielialaa aina. Harmi, että käyntien välit tuppaa venymään, ja räjähtänyt hiuspehko vetää kenen tahansa mielen matalaksi, saati muutenkin ei-niin-uuden-muodin-mukaisen kotiäidin.
Kaikesta väsymyksestä huolimatta ... en edes löydä tähän mitään, mikä ei kuulosta kliseeltä.... olen onnellinen jokaisesta päivästä, joka päivä. Sen kirjoitin naamakirjan sivulleni alkuvuodesta, ja ehkä se kattaa kaiken. Minulla on ihanat, ihmeelliset lapset, joita emme tohtineet edes toivoa, etenkään kahta, ja mieskin menettelee ;). Olen itse, onneksi, siinä kunnossa että jaksan hoitaa lapseni. Joka päivä saan seurata lasten kehittymistä, toilailuja, temppuja, touhuja ja töllöntöitä, saan haleja ja silityksiä ja potkuja ja puremisia. Meillä on koko pieni koti täynnä lapsi-tavaraa, ei yhtään viherkasvia eikä koriste-esineitä, taulut ( ne muutamat) liian korkealle ripustettu, etteivät sohvalle kiipeilijät osu niihin, makuuhuone täynnä sänkyjä ja sisäsauna pyykkikorina. Lapsi-arkea siis. Ihanaa sellaista <3 Luulin, etten saa koskaan kokea sitä, mutta nyt olen keskellä kiireisintä vaihetta :) En vaihtaisi tätä mihinkään.
Mitä pikkusisko edellä, sitä isoveli perässä.... vai miten se meni? ;)
Sohvanvaltaajat <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti