Viime yönä valvoessani mietin, että surutyöni on ihan kesken. Jaron synnyttyä olin niin väsynyt, että vain sisälläni joku huusi lujaa elämän epäreiluutta, muttei koskaan kovaa ääneen. Teki mieli, vaan en jaksanut, ei ollut voimia. Viime yönä itketti, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, veljeni kohtalo. Ja vanhempiemme.
Omien lasteni syntymän jälkeen ymmärrän vielä paremmin, ettei ole mitään kamalampaa maailmassa kuin oman lapsen menetys. Sisarena minulta on osa pois veljeni kuoltua, vanhemmiltani kokonainen lapsi, vaikka aikuinen jo olikin.
Onneksi ovat muistot, valokuvat, ajatukset. Toivoisin vain niin kovasti, että hän olisi yhä täällä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti