Perjantaina kävimme koko perheen voimin taas juoksuttamassa minua, onneksi paikkakunnan urheilukentän vieressä on hiekkalaatikko ja keinuja, lapset viihtyvät hyvin siellä, JOS eivät juokse kanssani ;) ...Jaro juoksi eilen tiistaina alkuverryttelykierroksen seuranani samalla kovasti höpöttäen. Ei ole rapakunnossa poika, ei.
Perjantaina kokeilin piikkareita, en kaatunut, mutta seuraavana päivänä jaloissa kyllä tuntui. Pajulahden valmennusviikonloppu ja 100m viestikarsinnat lähestyvät, joten olihan kengät testattava, mahtuvatko edes jalkaan. Viimeksi olen niitä käyttänyt joskus vuonna 2008, ja lasten saaminen saattaa vaikuttaa jalan kokoon, niin ollen kuullut ;). Ei tarvitse ostaa uusia, 33-numeroisilla mennään. Se mitä mennään.
Näin juostiin sisällä maaliskuussa :)
Lauantaina suuntasimme aamulla Ideaparkkiin, ja isä-ihminen yllätti, ja samalla keräsi pisteitä etenkin Partiokaupan myyjiltä kommenteillaan ja teoillaan - löysi minulle housut, ja maksoikin ne :D. Juuli juoksenteli pitkin poikin ihmisvilinää, eikä suostunut rattaisiin eikä talutettavaksi. Jaro ei tietenkään yhtään yllyttänyt siskoaan. Ne ovat toisten ihmisten lapsia ne, jotka istuvat kiltisti kärryissä tai kävelevät käsipuolessa, juu.
Trampoliinilla ennen kesäkelejä :)
Juuli tuulitukka ja Jaro kiipeilijä.
Kotiin päästyämme loppupäivä ja ilta sujuivat ihanasti ulkona, ruokailutkin. Vanhempani toivat meille saunan terassille penkkien lisäksi pöydän, ja se pääsi heti käyttöön. Mahtavaa :D. Lapsetkin nukahtavat hiukan paremmin yöunille touhuttuaan ja ulkoiltuaan koko päivän.
Siispä sunnuntai se vasta menikin ulkona. Aamusta iltaan, välissä pienet päikkärit. Isä-ihminen teki ruokaa ja kakun ja imuroi! Me lasten kanssa puuhailimme ulkona, lapset vesileikkipöytänsä ääressä ( kiitos mamma ja paappa <3) jopa niin, että saatoin ihan rauhassa hetken aikaa haravoida, ilman jatkuvaa "Äiti äiti äitiäitiäiti! "-huutoa.
Pikku apuri <3...
... ja sen sisko <3
Hiekkalaatikolla ja sitten syömään :)
Ja taas leikitään :D
Olen iloinen siitä, että viikonloppumme meni niinkin hyvin, koska on niitä huonojakin ollut, ja tietenkin tulee olemaan. Ristiriitoja, ja pelkkiä riitoja, erimielisyyksiä ja huutoa meillä vanhemmilla riittää, niin kuin varmaan monella muullakin. Väsymys kärjistää kaiken, ja kun molemmat, isä-ihminen ja minä, olemme yhtä aikaa väsyneitä, voi olla varma että jotain sanomista tulee. Enemmän ja vähemmän.
Joten olen iloinen, ettei riidelty.
Koetan itse muistaa, että meillä on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin paljon, olemme saaneet niin paljon enemmän kuin koskaan toivoimme, tai ainakin minä toivoin. Että miksi riidellä, varsinkaan kovin pienistä asioista.
Sydänsiirtoni oli jo iso asia, jatkoaika, uusi elämä. Liikunnanilo, jaksaminen ihan eri tasolla kuin ikinä aiemmin. Isä-ihminen oli silloin todella mahtava tuki ja kannustaja, sairaalassa ja kotona. Yhdessä liikuimme - kävelimme, vaelsimme, pyöräilimme, jumppasimme...
Ja sitten vielä nuo meidän ihanista ihanimmat ihmeet! Vieläkin välillä iskee epäusko, että onko tämä tottakaan.
Lasten saaminen oli minulle, ja meille, toiveiden täyttymys. Olen aina tykännyt lapsista, toivonut omia, mutta ymmärtänyt riskit, joten olin koettanut hyväksyä lapsettomuuden. Se oli vaikeaa, todella. Joten se, että ei olekaan lapseton, vaan elää hyvinkin vahvasti lapsiarkea, on vieläkin käsittämätöntä onnea <3 Ja uskomatonta.
Ja ihan perusarkea päällimmäisenä, sitä samaa mitä muillakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti